”Ydinperhe ainoa oikea” – laulaa PMMP.

”Avioliitto kymppiliitto, avoliitto nollaliitto” – totesi Joroisten kappalainen Simo Pessi 80-luvulla rippileirillä.

 

Avioliittoinstituutio on nykyisin vähintäänkin ongelmissa. Parisuhteet ylipäänsä näyttävät olevan sekä kriisissä, että murroksessa. Konservatiiviset heterosuhteet, joiden tavoitteena on päätyä tilanteeseen, jossa papin edessä tahdotaan elää myötä ja vastoinkäymisissä yhdessä loppuelämä, ovat vähentyneet. Tämä oli vielä 50 vuotta sitten tavoite ja maali. Tilalle on tullut hyvin värikäs parisuhdemallien kirjo. Ihmiset ovat päässeet toteuttamaan vuosituhansia salassa pidettyjä unelmiaan. Hyvä niin.

 

40-Luvulla syntyneet, kuten isäni ja äitini, eivät harrastaneet avioeroilua. Tuon ajan ihmiset, suuret ikäluokat sietivät, hyväksyivät, tekivät sanattomia kompromisseja ja antoivat anteeksi. Uudelleen ja uudelleen. Jos anteeksi osattiin pyytää. Liekö se ollut häpeän ennaltaehkäisyä, sinnikkyyttä vai rakkautta, mutta periksi antaminen – avioero – ei ollut vaihtoehto. Joskus se olisi voinut olla.

 

Huomaan tuoreisiin hääpäivityksiin törmätessäni, että ajattelen välillä ilkeästi. Toiset ovat onnellisimmillaan ja minä veikkailen suhteen kestoa. Kuin olisin netissä veikkauksen sivuilla. Onnittelen kyllä. Somessa tai muuten. Kymmenen vuoden liitto on jo kova veto, ajattelen.

 

Kun kaksi ihmistä on elänyt yhdessä pitkään ja he saavuttavat merkittäviä avioliittolukemia, pyrin tykkäämään päivityksistä. Olen heidän puolestaan onnellinen. Arvostan ihmisiä, jotka vaikeuksista huolimatta ja välillä hammasta purren kyyneleet valuen jatkavat vaan. Tyhmää se on silloin, jos toinen on tyranni. Tai paskiainen. Tai paatunut juoppo. Tai väkivaltainen. Tai krooninen pettäjä. Tai narsisti. Tai psykopaatti. Tai omaisuutensa toistuvasti tuhlaava nettipokeripelaaja.

 

Mutta jos siihen tyyppiin on joskus rakastunut ja sen suurin synti on pleikan liika pelaaminen. Tai seksin haluamistaso ei täysin kohtaa. Tai se kaivaa nenää. Tai se jättää wc-pöntön kannen väärällä tavalla. Tai sillä on hienomotorisia parisuhdeongelmia – on joskus tahditon, eikä tuo usein kukkia. Ei silloin anneta periksi.

 

Hei onhan se helppoa lähteä kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen mukaan kohtalokkaaseen flirttiin, nuoremman ja komeamman tai kauniimman kanssa, kun se hienomotorinen ongelmainen ei ole paikalla. Mutta se on ollut siinä vierellä vuosikymmeniä. Tehnyt pieniä virheitä, jopa pienesti mokaillut, mutta se on tukenut, jaksanut, tullut viereen illalla tuhansia kertoja kuiskannut hyvät yöt. Tyylikästä ja arvokasta on nauttia siitä tutusta edamjuustosta. Myötä ja vastoinkäymisissä. Antaa hifijuustojen olla. Paperilla helppoa, käytäntö haastaa.    

Hurmaantumisvaiheesta on kulunut aikaa kymmeniä vuosia ja yhdessä on kohdattu kaikki paska, ja kaikki ihana, ja selvitty. Rakkautta on koeteltu, mutta on jatkettu vaan. Todella isoja myönnytyksiä, anteeksi pyytämisiä ja anteeksi saamisia. Onhan se arvokasta ja kunnioitettavaa. Sen soisi jatkuvan.

 

Muistan kun olin vielä naimisissa. Ex-vaimoni oli juhlaihminen. Arvostin häntä. Hääpäivänä hän otti esiin hääpuvun ja loi juhlan, vaikka olin ollut pelle jo pitkään. Muistan erään hääpäivän avioliittomme ehtoopuolella. Olin olohuoneen sohvalla ja katsoin hänen onneaan, onnea, johon ei enää ollut perusteita. Itkin. Näin kuinka hän yritti ja taisteli, mutta minä en kokenut olevani sen arvoinen. Halasimme ja itkimme. Tiesimme mihin olimme matkalla, mutta pysähdyimme hetkeksi. Meillä oli yhteinen historia täynnä kauneutta ja kruununa ihanat lapsemme. Hetki oli kaunis, kaikki ruma katosi. Koimme kauniin yhteyden vielä kerran. Ei mennyt pitkään, kun lähdin.

 

Avioliitolla ei ole enää samaa arvoa kuin ennen. Joillekin ehkä, useimmille sen merkitys on vuosikymmenten saatossa muuttunut. Se ei ole enää itseisarvo. Pappi lausuu kirkkovihkimisessä ne samat pysäyttävät sanat ja kysyy samat kysymykset kuin 50-luvulla, mutta aviopari ei ota enää niitä todesta. Bluffaavat tietämättään papin edessä. Avioliitolla ei ole enää sellaista statusta, että sen vuoksi kannattaisi elämäänsä uhrata, tai edes osaa siitä. Taistelusta luovutaan liian helposti.

 

Itsekkyys ja oma hyvä ovat ajaneet joskus vallinneiden arvojen ohi. Enää ei taistella avioliiton säilymisen puolesta. Jos omat pyrkimykset ja tavoitteet eivät toteudu on hyvä siirtyä jälkikasvun kohdalla viikko – viikko systeemiin. Koulumme oppilaista näitä on puolet. Entiset avio- tai avopuolisot pelaavat itselleen viikoksi kerrallaan omaa aikaa. En minä tuomitse, en mestaroi, en moralisoi. Samassa veneessä olen minäkin. Mutta näiden valintojen seurauksena elämässä ei olekaan enää muuta kuin laatuaikaa – lasten kanssa tehdään viikko mukavia juttuja ja sitten huilataan, harrastetaan, juhlitaan, matkustellaan ja deittaillaan. 40-luvulla syntyneet vanhempani, Kaija ja Reijo, eivät siis tuohon tivoliin lähteneet. Avioero ei ollut vaihtoehto. Se ei ollut keinovalikoimassa, vaikka liittoa koeteltiin. Todella koeteltiin.   

 

Kun kypsemmällä iällä rakastuu, kyseenalaistuu rakkaus ajan saatossa kokonaan toisista syistä kuin nuorena. Rakkaus joutuu paineen alaiseksi, mutta harvoin syynä on esim. vieläkin viehättävämpi uros tai naaras, kuten teininä. Teininä hormonimyrsky laittaa aamutunnilla rakastumaan Petteriin ja iltapäivällä Joonakseen. Metkaa. Biologiaa. Nyt aikuisena kummallakin on takana elettyä elämää - eroja ja eksiä. Eksät saattavat olla hankalia. Eronneilla on usein lapsia. Uusioperhekuvioita miettiessäni kelaillaan olisiko minusta olemaan isä toisten ihmisten lapsille? Kun ihana ensi hurma on ohi, sekä kumppanissa että itsessä alkaa tapahtua kaikennäköistä. Mahdolliset traumat, addiktiot, tunnelukot ja pelot pamahtavat pöydälle. Ensi hurmassa ne ovat visusti piilossa. Tai ne pidetään piilossa, koska kaikki on ihanaa. Päällimmäisenä on halu näyttää toiselle vain ylväät ominaisuudet. Ne ovat prioriteettilistan kärjessä. Outo käytös alkaa myöhemmin. Sinkuthan ovat epäonnistuneet kaikissa parisuhteissaan. Aika julmaa, mutta niinhän se on.  

 

Kun keski-iässä puhjennutta rakkaustarinaa on takana kuukausia, ehkä vuosi, alkaa se saada uusia sävyjä ja alkaa puntarointi. Tunneälykäs kumppani huomaa puntaroinnin. Alkavat keskustelut, jotka äityvät riidoiksi. Menneisyys ja oleva tilanne alkaa nousta agendalle. Ne puolet, jotka ovat olleet piilossa, alkavat nostaa päätään. Kumpikin alkaa vähitellen olla oma itsensä. Oikeastaan silloin alkaa todellinen seurustelu, todellinen parisuhde, todellinen rakkaus. Tai sitten suhde loppuu.

 

Olen avautunut liikaakin vioistani. Avaudun lisää.

 

Terapeuttini totesi puolen vuoden terapiajakson jälkeen, että minä myyn ihmisille tuotetta nimeltä Janne. Myös parisuhteissa. En ole se mikä olen. Nautin ylisanoista ja palautteesta, joka hivelee itsetuntoani. Olen liian hyvä ollakseni totta. Halu miellyttää erilaisilla huomionosoituksilla ja päteminen työn ja urheilun kautta. Toimin kuin pahainen teinipoika. Haluan näyttää hyvältä, mutta se lienee aika tavanomaista. Peilikuva ärsyttää, mutta teen sen mitä tehtävissä on. En puuteroi, tai ainakaan tunnusta puuteroineeni. Pidemmän päälle tuotteena oleminen alkaa tuntua raskaalta. Paineet olla enemmän kuin on näännyttää lopulta itseni ja parisuhteen. Näin se terapeutti sanoi. En ole osannut elää parisuhteissani yhteistä arkea, koska omana itsenäni oleminen ei onnistunut.

 

Rentous puuttuu ja kiire omaan elämään on kova, siis pois naisystäväni luota. Jälleen kerran kohtasin saman ongelman – leikkimisen valmistelu oli motivoinut, mutta leikkimään en pystynyt. Mies joka ei osannut leikkiä. En tiedä mistä käytökseni johtuu. Lapsuudesta, huonosta itsetunnosta, sitoutumiskammosta, kyvyttömyydestä rakastaa itseään.

 

Todellinen rakkaus ei mahdollistu, mikäli ei heittäydy ja ole läsnä kaikkine virheineen ja puutteineen. Feikkaaminen ei lopulta onnistu sen paremmin työelämässä, kuin rakkaudessakaan. Ensin on rakastettava itseään, sen jälkeen alkaa sujumaan, jos kumppani on oikea. Rakastanko itseäni?

 

Kun leikin pitäisi alkaa, sulkeudun kuoreeni. En tiedä mitä pelkään tai miksi käyttäydyn niin. Törmään vanhaan ongelmaani. Leikki ei onnistu. Pelkäänkö yhteistä elämää, missä kompromissien tekeminen on välttämätöntä? Olenko kasvanut kiinni diktaattorimaiseen elämäntapaani vai enkö uskalla lopullisesti rakastua, koska aina on olemassa riski jäädä yksin?

 

Parisuhteiden päättymisistä olen ollut hämilläni, surullinen, neuvoton ja pettynyt. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ja jotenkin olen tiedostamattani raivannut tietä kohti eroa.

 

Olenko sittenkin erakko? Miksi lapseni nauttivat kumppaneidensa kanssa puuhailuista? Miksi he ovat niin kuin ovat – luonnollisia? Häpeänkö kehoani vai kehnoa jäykkää olemustani?

 

Mä tiedän. Kestävä parisuhde on hyväksymistä, sietämistä ja kykyä antaa anteeksi. Olemista sellaisena kuin on. Osapuolten on annettava hengittää myös yksin, myös ystävien kanssa. Jos kumppani on mulkku ja itsekäs narsisti, perheen rahat pelaava addikti tai paatunut juoppo, on oltava vahva. Ongelmaihminen ei tuo elämääsi muuta kuin tuskaa. Se on laitettava kiertoon – tai toivottava, että se tajuaa olevansa erakko.

 

Olen tavannut ihanan ihmisen.

Parisuhde ei ole kuitenkaan kuten tuopin juominen. Tuopin juominen onnistuu aina. Parisuhde ei.