Tavallista enemmän

OPE ÄLÄ KAADA SITÄ ENERGIAJUOMAA LAVUAARIIN!

En nuku.

Katson yhä uudestaan ja uudestaan Michael Jordanin överisuorituksia 90-luvulta. Mike Tysonin tyrmäyksiä 80-luvulta. Elviksen viimeisten aikojen Las Vegasin konsertteja 70-luvulta. Yleisö istui yökerhopöydissä ja naukkaili juomiaan. Ja polttivat tupakkaa. Hienostoväkeä. Elvis oli turvonnut, mutta edelleen komea. Sanon sen miehenä. Ääni soi komeammin kuin kellään. Koskaan. Katson niitä kännykästä sängyssä. Uneton yö. En enää panikoidu vaikka valvon. Kohta lähden töihin. Haltioiduin Elviksestä. Itkua. Mielihyvää. Kai terveellistä mielihyvää?

Tää on kova:

”Sarjavalittaja jarruttaa päätöksentekoa ja vaatii jättikorvauksia Tampereella.”

Mies on tehnyt lähes 90 oikaisuvaatimusta ja yli 60 valitusta hallinto-oikeuteen tämän vuoden aikana. Kehitys on seis.

Miksi toi äijä kiusaa noin?

Koska se pystyy.

Miten tämä on mahdollista?

Me saamme mitä me olemme tilanneet.

Tää on myös kova:

”Opettaja teki virheen: oppilaan energiajuomaa ei olisi saanut kaataa lavuaariin.”

Mitä?

Vuosaarelaisen oppilaan äiti katsoi koulun toimineen mielivaltaisesti.

Meidän koulussa energiajuomat kerätään pois, mutta emme henno juomaa pois kaataa. Se olisi jo liikaa.

Tää se on vasta kova:

1800-Luvun alussa ranskalainen ajattelija Alexis de Tocqueville pohti, mitä demokratialle tapahtuu, jos ihmiset alkavat asettaa yksilölliset oikeutensa kaiken muun edelle. Kansalaiset vetäytyvät omiin elämänpiireihinsä ja menettävät kiinnostuksensa yhteiseen hyvään.

”Kun jokainen ajattelee vain itseään, yhteiskunta hiljalleen nukkuu pois.”

Missä mennään nyt?

Alexis ei voinut tietää somesta mitään. Ja nyt me olemme vetäytyneet omiin kupliimme. Huutelemme ihmeellisillä sähköisillä alustoilla hävyttömyyksiä milloin kenellekin. Elämä on niin ihanan helppoa ja voimme niin helvetin huonosti.

Olen hokenut hokemasta päästyäni sitä samaa lausetta.

”Suomi on maailman yksilökeskeisin maa.”

Kyllästytin lähellä olevia ihmisiä. Kattelivat välillä ikkunasta pihalle. Ymmärrän. Olen välillä rasittava.

Meillä tarvitaan kouluihin laki, jotta voidaan vaatia oppilaita luopumaan kännyköistä oppituntien aikana. Lakia edelsi surkuhupaisa ja outo vuosia kestänyt vellontavaihe. Eduskunnan oikeusasiamies piti kännykkäkieltoa lain ja ihmisen perusoikeuksien vastaisena ja Suomen kouluissa teinit jatkoivat kännykkäkarkeloitaan. Minäkin opettajana seurasin sitä aitiopaikalta. Nyt tunnen itseni idiootiksi.

Onko Suomi maailman yksilökeskeisin maa? En minä edes tiedä onko. Mutta luulen niin.

Ajassamme on syntynyt ristiriita. Me tavoittelemme yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä täysillä yhtä aikaa.

Jos me tavoittelemme äärimmäisyyksiin vietyä yksilökeskeisyyttä ja tappiin vietyjä yksilön oikeuksia, voimme unohtaa mantran yhteisöllisyydestä. Ei höpötetä siitä mitään. Ihminen on sellainen veijari, että se kyllä mielellään unohtaa vastuut, jos niistä ei muistuteta. Kun oikeudet tuodaan tarjottimella eteen, niistä nautitaan. Ja mikään ei riitä.

Jätetään nyt suosiolla yhteisöllisyydestä jauhaminen pois myös juhlapuheista. Täällä jyrää yksilöt oikeuksineen.

Yksilökeskeisyys ja yhteisöllisyys mahtuisivat kyllä samaan lauseeseen, mutta se vaatisi kovia kompromisseja. En näe niitä.

Jos yksilö asetetaan kaiken keskiöön, yhteisön rooli hämärtyy. Yhteisöstä tulee toissijainen. Yhteisö alkaa marssimaan yksilöiden tahdissa. Yksilö määrittää rajat. Mennään metsään. Emme saa aikaiseksi päätöksiä. Yhteisö alkaa voimaan huonosti.

Jos me taas jäsennämme maailmaa pelkästään ”ihmismassojen”, yhteisöjen kautta, hukkuu yksilö. Historiassa on tästä karmeita esimerkkejä. Yksilö tarvitsee oikeutensa, mutta missä menee rajat? Yksilö / yhteisö dilemma on siis ilmeinen ja olemassa. Olen miettinyt sitä paljon. Liikaa. Lopetan sen, kunhan tämä perkeleen blogiteksti on valmis. En saa tästä järkevää.

Työssäni yksilökeskeisyyden ja maksimoidun tietoturvan synnyttämät haasteet tekevät arkityöstä vaivalloista. Yritän löytää oikoteitä, jotka eivät olisi ristiriidassa lakien kanssa. Jos varmistelen ja varmistelen ja varmistelen ja varmistelen, ei minulla ole vapaa-aikaa. Tarvitsen vapaa-aikaa. Sohvaa. Penkkipunnerrusta. Ystäviäni. Musiikkia. En mä voi vaan varmistella!

Odotan pragmaattisuuden aikakautta. Maalaisjärjen aikakautta. Konstailemattomuuden ja eteenpäin asioita vievän työnteon aikakautta. Töiden soljuvuuden ja ketteryyden aikakautta. Sitä ihmettä ei tapahdu. Kiitos vaikkapa Vastaamon tietovuodon.

Peruskoulu on täynnä mielenkiintoisia yksilönoikeudet – ja vastuu kysymyksiä. Kaikille samat säännöt, joita kaikki noudattavat. Ihana hokema, mahdoton peruskoulussa. Kärppien liigajoukkueessa se on mahdollista. Pelaajilla on samankaltaiset arvot ja tavoitteet. He jakavat saman vision. Voittamisen.

Peruskoulu on erilainen areena.

Lippistä ei pidetä oppitunneilla. Eikä huppua ruokalassa. Helppoa – eikö totta? Oppilaalla on massiivinen määrä poissaoloja. Tippumassa yhteiskunnan kelkasta. Koti on repaleinen. Päihteitä ja masennusta. Kolme viikkoa yhtäjaksoisesti poissa koulusta. Saadaan kouluun. Opettaja vaatii huppua pois ruokalassa. ”En ota.” Opettaja ottaa sievästi hupun oppilaan päästä. Oppilas lähtee loukattuna pois koulusta. Palaa taas kolmen viikon päästä. ”Annetaan sen hupun olla sillä ruokalassa, jos se vaan saataisiin kouluun.” Mutta……. samat säännöt????” Yksilö vai yhteisö?

Oppilaan yksiselitteinen oikeus on kuulua luokkaan. Oppilaalla ei olisi siihen juuri tällä hetkellä edellytyksiä. ”Ei hän ole koulukuntoinen.” Kuulen sanottavan. Hän saattaa olla tosi kipeä mieleltään. Hän terrorisoi tarkoituksellisesti luokan ilmapiiriä. (Hän on silti yhtä arvokas kuin toisetkin.) Käyttäytymispulmat ovat niin massiiviset, että toisten oppiminen ei onnistu. Opettajan keinoja on rajoitettu. Oppilas on yhteisössään vaarallinen. Jos hän ylittää rajat, rehtori voi evätä oppilaalta kaksi koulupäivää. Tämän jälkeen haastava oppilas on tervetullut takaisin luokkaan. Kahtena päivänä toisten oppiminen mahdollistui. Entinen samba jatkuu. Oppilaalla on oikeutensa. Segregaatio on syntiä. Yhteisö jää kakkoseksi

Seuraava tarina on tosi. Meillä oli oppimisilmapiiriltään keskinkertainen luokka. Ajoittain levoton, mutta varsin kiva. Opetin sitä. Työrauha vaihteli eri opettajien tunneilla, kuten yläkoulussa tuppaa käymään. Haluaisimme kuulla, että kaikki oppilaat käyttäytyvät samalla tavalla kaikille opettajille. Ei kukaan ihminen käyttäydy samalla tavalla kaikille ihmiselle. Ajatus on absurdi.

No mutta se juttu… Eräs tyttö ei pystynyt keskittymään haluamallaan tavalla luokan ajoittaisen levottomuuden vuoksi. Tai näin ainakin varsin aktiivinen isä väitti. Isä oli helkkarin aktiivinen ja sitkeä. Hän oli fundamentalisti – hän uskoi, että täydellinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus maailmassa voi toteutua. Samaa sitkeyttä toivon nykyihmisille oikein kanavoituna. Hän oli liian totaalinen. Yhdessä rakentaminen ei ollut mahdollista. Hän varmasti vilpittömästi toivoi tyttärelleen hyvää. Minut hän meinasi tehdä hulluksi. Välillä koin väsymystä, ahdistusoireita, näppylöitä, unettomuutta, lohduttomuutta ja vitutusta.

Isä vertasi tyttärensä luokkaa seinäjokisen serkkunsa vastaavaan, jossa oli loistava työrauha. Seinäjoella (nimi muutettu). Kaupungissa pohjanmaalla. Tuossa koulussa oli rehtorilla auktoriteettia. ”Sinä olet tuollainen avuton poikanen." (vain yksi viesti) Se seinäjokinen reksi sai luokkaan kuin luokkaan rauhallisen työilmapiirin. Taisin googlata reksin nimen. En muista. Siitä on aikaa. Sain isältä kymmeniä viestejä, pidimme palavereja, oli interventioita jne. Vain yhden oppilaan kokemuksen takia. Kyseessä oli aivan tavallinen yläkoulun luokka. Ovat eksyksissä hormonimyrskyssään ja kehittymättömän aivojen etulohkonsa kanssa. Koko kansan koulu. Olin kokematon ja hyppäsin isän toiveiden tahdissa. Tyhmä. Taistelumme isän kanssa päättyi, kun peruskoulu loppui. Kiitin Jumalaa.

On hienoa, että suuri osa huoltajista ymmärtää peruskoulun keskeisimmän faktan. Kouluun ovat tervetulleita kaikki sen asuinalueen oppilaat ja henkilökunta tekee parhaansa. Peruskoulu on se viimeinen paikka tässä yhteiskunnassa, jossa ”sulautetaan” yhteen koko kansan kirjo. Se on poikkileikkaus kansasta. Armeija oli ennen. Ei ole enää. Me peruskoulussa tehdään joukkueet ja pelataan niillä pelaajilla, joita koulun ovesta sisään marssii. Kaikki. Sitä kun miettii – me vedetään aivan helvetin hyvin.

Sain vähän aikaa sitten viestin huoltajalta. Hänen lastaan oli toruttu lapsen kertoman mukaan oppitunnilla turhaan. Pöyristyttävä teko opettajalta. Oli otsikko wilmassa. Toivottiin pikaista palaveria tilanteen selvittämiseksi. ”Palaverille ei ole tarvetta”. Vastasin. En ole enää niin tyhmä kuin seinäjokisserkkuaikoina.

Yksilönoikeudet on viety maassamme niin pitkälle, että se halvaannuttaa julkisen puolen toimintaa ja kunnallista päätöksentekoa. Yhden ihmisen ininä viivästyttää tuhansia ihmisiä palvelevaa hanketta. Tsemppiä Tampereen sarjavalittaja.

Ja kyllä – tämä yksilökeskeisyyden sokea ihannointi on johtanut siihen, että meistä on tullut itsekkäitä omien etujemme tavoittelijoita. Me todellakin voimme vaatia yhdenvertaisuuden nimissä Hyvinkäälle samanlaista työrauhaa kuin mitä siellä serkun pitäjässä on. Kyllä mä niin tykkään mun oikeuksista, mutta velvollisuuksista en niin välitä. Niillä velvollisuuksillahan pyritään juuri parantamaan yhteisön hyvinvointia. Mutta ne ei ole ollenkaan niin mukavia kuin mun oikeudet.

Jos keskitymme liikaa itseemme, kadotamme yhteyden muihin ihmisiin. Meistä tulee katkeria ja yksinäisiä. Jos taas alistamme omat tarpeemme aina yhteisön normeille, kadotamme oman äänen ja väsymme. Kuinka osaisin olla mies, joka on valmis ajoittain luopumaan omista tavoitteistaan yhteisön hyväksi ja samalla olla terveellä tavalla itsekäs, joka osaa pitää puolensa, kun on sen aika? En osannut leikkiä, mutta tämän taidon haluan oppia.

Jep. Kyllä yhteisöllisyys on hopeasijalla. Juhlapuheissa se kyllä kajahtaa edelleen kauniisti. Itse jätän sen jo pois. Tai no ehkä voin ikävöidä sitä?

”Oikeudet ilman vastuuta johtavat kaaokseen, vastuu ilman oikeuksia sortoon.”

”Ne, jotka saavat sinut uskomaan järjettömyyksiä, voivat saada sinut tekemään julmuuksia”

Voltaire

Ääriajattelu on aina perseestä, eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Mutta jos et saa unta – Las Vegas, 1970-luku ja Elvis.

#myway

#YouTube