Pääsiäinen 26: Surun aika

 

Pidän parasta aikaa kuuden päivän lomaa. Kaksi + neljä. Kahden vapaapäivän jatkoksi seurasi pääsiäinen. Tuli ihan tarpeeseen. Unohtelut ovat lisääntyneet ja virheiden määrä on arjessa kasvanut. En ole äärirajoilla, mutta en täydessä vireessäkään. Kun siirryn omasta kansliastani opehuoneeseen, saatan unohtaa asian, jota lähdin toimittamaan. Tunnen itseni hölmöksi. Missä tietoisuuteni harhailee, jos töissä ollessani en muista hoidettavaa asiaa puolta minuuttia?

Olen ollut esihenkilöurani aikana lukemattomissa esimieskoulutuksissa. Jokin aika sitten niiden nimi muuttui. Aloin käymään esihenkilökoulutuksissa. Tämä tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kun pesispeleissä pallotytöt ja – pojat muuttuivat pallohenkilöiksi. On ollut muuten hauskaa seurata tätä mieshenkilömurrosta. Edelleenkin esimies-termi lipsahtaa ihmisten puheissa. Yleensä lipsauttaja on nainen. Miehet ovat tarkempia. Se on hyvä niin.

Niissä koulutuksissa on usein ryhmätehtäviä. Arvotaan ryhmät ja lähdetään tarinoimaan myös toisten alojen esihenkilöiden kanssa. Joskus keskustelu ajautuu johdettavien ”alaisten” määrään. Kun kerron suoria alaisia olevan yli viisikymmentä, seuraa hetken hiljaisuus. Tyypit ovat hiljaa. Onko se tavatonta?

No onhan se, kun asiaa tovin tutkin. Laajalla otannalla tyypillinen johdettavien määrä on 5 – 6. Keskiarvo on 10 – 12.

Tekoäly kertoo; opettajat tarvitsevat tukea, keskustelua ja pedagogista johtamista. Jos johdettavia on viisikymmentä, en kuulemma enää johda ihmisiä. Hallinnoin kokonaisuutta ja reagoin asioihin – en kohtaa ihmisiä vaan hoidan johtamista ”viestimällä asioita.” Johdan järjestelmää, en ihmisiä. Tekoäly väittää, etten olekaan oikea johtaja vaan tyyppi, joka reagoi hätäisesti eteen tuleviin ongelmiin. Jumalauta – onko toi kasvoton tyyppi oikeassa?  

Tiedätkö – käsiteltävien asioiden ja tiedon määrä on kasvanut parissa kymmenessä vuodessa monikymmenkertaiseksi. Sähköiset väylät tuuttaavat meille valtavia määriä infoa. Kun olin nuori, tiedon puute rajoitti. Tietoa piti haalia kasaan. Nyt yltäkylläisyys lamaannuttaa. Haasteet ovat erilaiset. Tiedon edessä on oltava kriittinen. Mikä on totta, mikä ei?

Mielipiteitä on tarjolla valtavasti. Mikä kelpaa minulle? Mitkä nappaan omikseni? Ihmiset omaksuvat mielipiteensä yhä useammin hutiloiden. Ei niitä kyetä selittämään eteenpäin. Perusteet ovat usein pinnallisia ja vailla syvempää pohjaa. Ne on omaksuttu kuten kaikki muukin tässä ajassa. Hutiloiden ja nopeasti. TiK Tokista. Ei niitä ole yksin pohdittu. Yksin pohtiminen on epämukavaa. Hiljaisuus on täytettävä nopeasti jollain kivalla.

Sellainen tyyppi, joka kestää hiljaisuuden, viisastuu. Rajapinnat ovat selkeät ja mielipiteet perusteltavissa. Sellainen ihminen pystyy katsomaan tunnin verran keskusteluohjelmaa ahdistumatta. Valitsee ”itse asiassa kuultuna” ”sinkut Australiassa” – ohjelman sijaan. Asiaohjelman hömpän sijaan.

Toimittajan harkittuun kysymykseen vastataan elämän kokemuksen ja pitkällisen pohdinnan tuloksena syvällinen vastaus. Viisas vastaus. Pointti ei olekaan ruskettunut iho, tuuhea luonnonkihara tukka, siniset silmät ja selkeästi erottuvat vatsalihakset. Tyypillähän on kyllä ihana Iphone ja se haluu olla julkkis. Se tubettaa. Hölisee pinnallista paskaa somekanavallaan ja saa 100 000 seuraajaa. On aikamme menestyjä. ”Itse asiassa kuultuna”-ohjelma saa minussa aikaan julmetun paljon enemmän värinöitä, kuin tämä ruskettunut aussijätkä. Ehkä olen kateellinen.    

Olen välillä ahdistunut – kyllä ahdistunut – viestitulvan edessä. Selaan viestejä toimistossani ja samalla keskustelen. Ovella on joku. Puhelin soi. Apua tarvitaan. Yritän priorisoida. Katson valvontakamerakuvaa, riennän avuksi luokkaan – ope ei just nyt pärjää, kehityskeskustelu on meneillään – enhän minä nyt tästä voi lähteä, hyväksyn laskut, eräpäivä on tänään. Talousjohtaja oli nostanut talousjohtamiseni puheeksi kaupungin johtoryhmässä. Paikalla kaupunginjohtaja. Soitin sille. Talousjohtajalle. On tässä perkele muutakin, kun ne sinun laskusi. Se talousjohtaja on helvetin kiva mies.

Kaipaan kotisohvalle hiljaisuuteen. En ole parhaimmillani. Hyväksyn sen. Se auttaa. Riittämättömyyden tunne kuuluu toimenkuvaan. Se yrittää tunkea kaverikseni sohvalle. Potkin sen helvettiin.

Olen valinnut työn vastapainoksi minimalistisen siviilielämän. Vähän ihmiskontakteja. Ärsykkeet lähelle nollaa. Paljon hiljaisuutta. Sopivasti musiikkia. En kanna työasioita mukanani kotiin. Jokke neuvoi. Noudatan sitä.  

Olen pitänyt epävirallista kirjanpitoa. Valvon keskimäärin kerran kuukaudessa pohtien jotakin kiperää työjuttua. Se ei ole paljon. Valvon toki paljon useammin, mutta en pyörittele mielessäni työasioita. Valvominen johtuu kroonisesta vaivastani; tietoinen mieleni ei horjahda helpolla valvetilasta muurin yli, jonka toisella puolella odottaa uni. En siis nukahda. Joskus työasioiden vatvominen oli lähes joka öinen rutiini. Sitten lopetin sen, koska ei se mitään auttanut. Sen voi oppia. Uskotko?

Mietin sitä helvetin paljon. Kärsimättömyyttäni. Olen perimältäni kärsimätön ihminen. Töissä olen kohtalainen keskittyjä, siviilissä täysin paska. Pompin sieltä tänne ja täältä sinne.

Väsyneenä vatvominen lisääntyy. Viime aikoina olen vatvonut enemmän.

Oletko sinä huomannut saman? Virkeänä ja energisenä ihon alle menee harva juttu. Väsyneenä suojaus pettää. Vitutus lisääntyy. Mutta ei siihen kuole. Eikä vitutukseen tarvita sen kummempaa hoitoa.

Alan uskoa, että modernille ihmislajille on tyypillistä pakonomainen tarve vetää homma kuin homma överiksi. Kohtuus ei ole muodissa. Ehkä se on nykyihmisen evolutiivista käyttäytymistä. Täytyy kehittää yli, täytyy ylittää rajat, jotta lopulta löytyisi tasapaino. Niin minä sen itselleni perustelen. Esimerkkejä on valtavasti.

Tässä ajassa huomaan suuntauksia, joiden olen ennustanut tulevan. Ne ovat vastavoimia hyvää tarkoittaville ääriliikkeille. Laumakäyttäytyminen toimii niin. Rasismi, maahanmuutto, kasvissyönti, feminismi, tasa-arvo, metoo. Teinit ovat oiva mittari. Teinit heijastelevat kotiensa arvoja. Tietämättään tai tiedostaen. He löytävät samalla tavalla ajattelevat ja lyövät hynttyynsä yhteen. Ne luovat lauman tietyn ajattelutavan ympärille.

Kymmenen vuotta sitten nuorten keskuudessa.

Rasistit tuomittiin. N-sanoja ei kuulunut. Oppitunneilla syntyi hedelmällisiä tasa-arvokeskusteluja. Vastakkainasettelua ei syntynyt. Seksuaalinen poikkeavuus valtavirrasta hyväksyttiin. ”Vitun homo”-huutoja kuului harvoin.

Tilanne on muuttunut. Vihapuhe lisääntyy. Valkoinen Suomi flaiereita on takavarikoitu. Väkivalta nähdään ratkaisuna. Sovinistinen puhe näkyy ja kuuluu.

Joku meistä viihtyy siinä ”pahanolonvirrassa”. Syypää elämäni huonoon jamaan on maahanmuutto. Saadaan kauan kaivattu dopamiinipurske. Netistä löytyi sielunkumppanit. Nyt helpottaa – olen osa joukkoa, joka ajattelee kuten minä. Ja vaikka en ajatellutkaan ihan näin, joukkohurmos allaviivaa ajatukseni. Tässä on hyvä. Tämä on mun tiimi.

Olen kertonut mieleni oikuista. Sairauksista. Addiktioista. Päätöksistäni olla kertomatta kenellekään mitään. Päätöksestäni kertoa kaikille kaikki. Terapioista ja pohjakosketuksista. Kannustin toimimaan ajoissa, kannustin hoitamaan mielen oikkuja. Haluan ottaa pari taka-askelta. Maaret Kallio Hesarissa 28.3. käänsi takkinsa. Luin jutun. Käänsin takin. Kallio kannusti kohtamaan elämän normaalit takaiskut ilman poppakonsteja. Ilman ammattilaisten hoitoa.

 Elämässä on tunteita ja vaiheita, joita ei tarvitse lääkitä pois. Niitä ei tarvitse terapoida. Niihin ei tarvita sairauslomaa. Elämään kuuluu suru, ahdistus, pettymys, vitutus. Valtaosa niistä hoidetaan luomumenetelmin. Valvomalla muutama yö. Itkemällä niin helvetisti. Huutamalla. Soittamalla ystävälle. Menemällä metsään itkemään. Emme me tarvitse elämän normaaliin tuskaan koko perkeleen mielenparannuspakkia – lääkkeitä, terapiaa ja sairauslomaa.

Pääsiäinen on minulle pikkujuhla. Minulla on yksi koriste. Kukko. Se on hävinnyt.

Olimme pitkänäperjantaina siskon luona syömässä. Aika pysähtyi. Isä, äiti, minä, sisko ja lapset. Alisa oli Australiassa. Ei päässyt paikalle. Iskän sairaus etenee.

Sisko laittoi Dannyn biisin soimaan. Isä. En ollut koskaan kuullut, että siskoni muisti hetken, jolloin isän isä Vilho kuoli. Vuosi oli 1977. Vilho-ukki jäi mysteeriksi meille kaikille. Hiljainen harmaa mies. Kuuntelimme laulua ja sisko kertoi muistavansa, kuinka Reijo itki kuollutta isäänsä tämän laulun soidessa. Reijo terästäytyi. Kertoi tovin isästään. Alzheimer katosi jonnekin vitun kauas.