Toinen kissa. Kyllästymiseen saakka empinyt. Väinön yksinäisyys on harmittanut, mutta toisen kissan hankkimiselle on aina ollut jokin este. Olin rakastunut naiseen ja haaveilin kai yhteisestä tulevaisuudesta. Laskeskelin että yksi kissa on vähemmän kuin kaksi kissaa. Yhden kissan kanssa on helpompi suunnitella tulevaa. No siinä kävi kuten aina ennenkin. Ei minusta näköjään ole vakavoitumaan ja se on perin surullista. Alan uskoa, että se on valuvika. Valuvika minussa. Alzheimer isäni muistuttaa tämän tästä, ettei minun ole hyvä olla yksin. Ja älä sano - ” Kun se oikea osuu kohdalle niin yms ja yms.” Vika on minussa. Nainen oli huippu.  

 

Tilasin siis kissan. Vilhon. Sisustan Vilholle huonetta. Hiekkalaatikko, pennun raapimapuu, ruokakuppi, vesikuppi, leluja. Vilho tulee Väinön reviirille ja siksi on oltava maltillinen. Väinö käy raapimassa pennun raapimapuuta ja ihmettelee, minkä helvetin vuoksi sellainen on hommattu. Nyt kärsimätön Janne ei saa olla kärsimätön. On oltava kärsivällinen. Kirjasta (millaista on olla kissa?) luin, että kestävä ystävyys kissojen kesken luodaan pikkuhiljaa. Minä en voi riemuiten laskea Vilhoa nuuhkimaan Väinöä. Tulee kissatappelu. Todennäköisesti. He haistelevat toisiaan seinien läpi ensimmäiset päivät. Pikkuhiljaa synergia lisääntyy. Tulee päivä, jolloin he nukkuvat kehräten toisissaan kiinni. Kaksi kuninkaallista brittiä Kuningasvuorenkadulla. Ja mä tietenkin sometan. Sometan liikaa. Se ärsyttää mua. Addiktio?

 

Niin mä juttelin Väinölle eilen illalla ostopäätöksen tehtyäni. Kerroin että me ollaan oltu yhdeksän vuotta kahdestaan. Kuten Miikkulainen ja norppa. Väinö katteli minua ja rutisi. Pääsin tarinoinnissani vaiheeseen, jossa totesin, että meidän symbioosimme päättyy. Ei olla enää me kaksi. Meitä tulee olemaan kolme. Sitten se kissa tuijotti minua. Olen höppänä, sä ajattelet, mutta Väinö tajusi jotain. Ja sitten minä itkin. Herkkä mies, jolla on huono itsetunto. Rakkauden loppuminen minun ja naiseni välillä. Yhden aikakauden päättyminen minun ja eläimen välillä. Ikääntyessäni kyynistyn, mutta muutun vuosi vuodelta herkemmäksi. Kyynistyminen johtuu siitä, kun tajuaa kuinka lohduttomia ovat tosiasiat. Herkkyyden lisääntyminen johtuu siitä, että mieli tappelee kyynistymistä vastaan. Näen kauniita asioita ja vollotan. Ristiriitaista mutta totta.

 

Valitsin illan päätteeksi biisin - siis ennen menoa maate. Stereoistani, joiden äänentoisto on huippuluokkaa. Matt Monro, köyhän miehen Sinatra. Yesterday when I was young. Muistelen vielä rakkauttani. Ja sitten se menee pois. Kello on puoli kaksi arki-iltana. Tällä kertaa valvoin, koska en halunnut mennä nukkumaan. Uusi kissa on tulossa ja parisuhteeni on päättynyt.    

 

Blogeja kirjoittaessani vimmaudun. Menen transsiin. Kirjaimet ja lauseet tykittäytyvät näytölle. Aivokuoren, hermoston ja sormien yhteistyötä voi kuvailla soljuvuudeksi. Nautin. Kirjoitan umpirehellisesti niistä asioista, joita en voinut tovi sitten edes itselleni ääneen sanoa. En edes ajatella. Suojelin itseäni. Sitten itsesuojeluvaisto tyystin katosi. Lukijamäärät kasvavat. Näen sen blogipalvelustani. Näen puolituttuja Prismassa, kollegoja reksikokouksessa, oppilaita käytävillä. Olo on välillä kuin alastomalla Lappareiden sketsissä. He tietävät minusta paljon enemmän kuin minä heistä. Niin halutessaan.

 

Blogiminä on osaksi alterminä. Alterego, latinaksi toinen minä. En ole kirjoittaessani se, joka tapaa fyysisesti toisen ihmisen. En kiroilisi, kuten teksteissäni. Tai no joidenkin seurassa. Olen kirjoittaessani aavistuksen joku muu kuin minä, vaikka kirjoitankin pelkästään faktoja. Hyppään kirjoittaessani kuplaan, joka on toisenlainen kuin reaalikuplani. Lauseeni eivät ole sanottuja lauseita. Ne ovat kirjoitettuja. Olen ihmeellisen avoin, tyhmänrohkea. Lauseet tulevat todella syvältä, alitajunnasta. En kuitenkaan voi jättää kirjoituksiani sinne kuuluisaan pöytälaatikkoon. On painettava enteriä.

 

Olen aika järkevä ihminen, mutta enteriä painaessani olen hetken epäjärkevä. En ajattele seuraamuksia. Syy-seuraus suhteet hämärtyvät. Nettihän ei unohda. En kuitenkaan ajattele menettäväni työpaikkaa, ihmisuhdetta tai tindermätsiä umpirehellisten julkaisujeni vuoksi. Ehkä olen tehnyt itseni kanssa jonkun tiedostamattoman sopimuksen. Antaa palaa vaan. Teen joskus täysin salatusta nyt täysin julkisen. Ehkä se on osa matkaani onnelliseen tai onnellisempaan elämään. Ehkä tämä on se väylä, joka johtaa lopulta mielenrauhaan ja itseisarvoiseen joutenoloon. Joutenoloon, jossa muistelee ylpeänä hymyillen vaatimattomia saavutuksiaan ja hetkiä elämässään. Hetkiä, jolloin lapset olivat pieniä. Hetkiä, jolloin onnistuin työelämässä. Hetkiä, jolloin naisen kanssa nousin taivaisiin. Hetkiä, jolloin takana oli täydellinen lentopallopeli. Joutenoloon, jossa minkään uuden hamuaminen ei ole mielessä. Oleva riittää. Oleva riittää vitun hyvin.

 

Mietin epäoikeudenmukaisuuksia. Nuori oppilaamme saa aivosyöpädiagnoosin. Jos Jumala on olemassa, teki hän tämän päätöksen epähuomiossa. Hetken mielijohteesta. Ehkä maanantaiaamuna kostean viikonlopun jälkeen. Tiedän kyllä menneisyydestä maanantaitunteen. Palaveri. Katson nuorta urheaa miestä elämänsä alussa, joka kärsii hoitojen aiheuttamasta pahoinvoinnista. Nuorten elämässä ulkonäön merkitys korostuu. Lääkkeet ja hoidot eivät auta ulkonäköasiassa. Päinvastoin. Sairaus ei nujerra nuorta urheaa miestä. Hän hoitaa viimeisen peruskouluvuoden periksiantamattomuudella ja todellisella posilla. Ei höpöhöpöposilla, vaan sellaisella asenteella, josta minulla on pelkästään oppimista. Kirjoitan hänen päättötodistuksen poikkeuksellisella kunnioituksella. Pysähdyn hetkeksi todistuksen äärelle. Allekirjoitettavia asiakirjoja päättöluokkalaisille on melkein kolmesataa. Pysähtyminen oli sen arvoista.

 

Mietin kuolemaa. Vääjäämätöntä kohti menemme jokainen. Läheiseni voi poikkeuksellisen huonosti. Jos lähdemme väärässä järjestyksessä, en tule sitä kestämään. Ikäisiäni kuolee enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Ikäiseni eivät kuole enää pelkästään aggressiivisiin syöpiin tai liikenneonnettomuuksiin. Nyt ikäisiäni putoilee väärien elintapojen vuoksi. Suonet ovat tietämättään niin tukossa, ettei veri enää kierrä. Alkoholin käyttö on vaivihkaa lisääntynyt siinä määrin, että maksa, haima ja munuaiset vaativat lisähappea. Tarvitaan korjauksia, hoitoja, jopa elinsiirtoja. Menneet arjen valinnat alkavat langeta eteemme sairauksina. Liika mässyttely ja tissuttele näkyy verenkuvassa. Lääkäri tekee sen mikä hänen kuuluu tehdä. Kertoo faktat. Jos jatkat näin, käy todennäköisesti huonosti.

 

Kolesterolilääkkeet. Verenpainelääkkeet. Mielialalääkkeet. Kilpirauhaslääkkeet. II tyypin diabeteslääkkeet. Medikalisaatio jelppaa. Juhlat jatkuvat. Muuttuuko arjen valinnat vai tukeudummeko huippuunsa viritetyn lääketieteen apuun? Niin. Naiset elävät keskimäärin kahdeksan vuotta pidempään kuin miehet. Entä jos päätänkin olla nainen, jonka nykyaika mahdollistaa. Saanko kahdeksan vuotta lisää elinaikaa?

 

Mä tiedän tunteen, sä tiedät tunteen. Mieleen hiipii ajatus maailmankaikkeuden mielettömästä suuruudesta. Kaiken olemassaolon käsittämättömästä aikaspektristä – kuinka kauan tämä kaikki on ollut olemassa. Viisitoistatuhattamiljoonaa vuotta. Big Bang. Pienuus ahdistaa. Hetken tietoisuudessani on minuuteni mitättömyys. Kun kaikkea on niin paljon, mikä on minun merkityksesi tässä kaikessa. Tämän kaiken keskellä? Ei mitään vai aivan kaikki. Elämän arvostaminen tai sen totaalinen arvostamatta jättäminen. Putin ei arvosta elämää. Tyyppi on selkeästi mulkku. Paha ihminen.

 

Oivallan jälleen kerran, että olen mitätön tässä järjettömän laajassa maailmankaikkeudessa. En minkään arvoinen, mutta silti joku. Kronologisen mielettömyyden ja mitättömyyden käsittäminen konkretisoituu Sonninmäen iltalenkillä. Potkaisen graniittikiveä ja muistan Joensuun maantieteen laitoksen kivikurssin. Potkaisemani kiven ikä on kolmetuhatta miljoonaa vuotta. Ja minä täytän viiskytneljä. Eihän kuviossa ole mitään järkeä. Miten minun parisuhteeni päättyminen voisi merkitä yhtään mitään? Mitä minun avautumiseni ongelmistani voisi merkitä yhtään mitään? Miten minun Vilho-kissani muutto luoksemme voisi merkitä yhtään mitään? Vai onko kaikella sittenkin jokin syvempi eksistentiaalinen merkitys? Minun tehtäväni tässä maailmankaikkeudessa on auttaa sairastavaa isääni ja toista läheistäni, joka voi huonosti. Minulla on lupa tavata ylihuomenna Vilho-kissa täynnä intoa ja tuntea suunnatonta iloa siitä, että saan tarjota hänelle upean loppuelämän. Voin elää omassa helvetin pienessä universumikuplassani ja nauttia jos siltä tuntuu. Ja just nyt tuntuu.  

 

Ei kai sitä pidä asettaa mittakaavaan, jota ei voi ymmärtää. Jos teen hyvää toiselle ihmiselle, sillä on itseisarvo. En tee sitä taivaspaikkaa hamuten, vaan koska nautin, nähdessäni että toiselle ihmiselle tulee hyvä olo. Tekisin sen sittenkin, vaikka en itse saavuttaisi hyvää oloa. Olenko summasummarum jollakin mittarilla hyvä ihminen vai tavoittelenko sittenkin toisten ihmisten mairittelevaa palautetta – että itsekkäästi keräänkin pinnoja itselleni. Ei helvetti. Tätä ajatuskulkua ei pidä jatkaa. Päädyn muuten rauhaan. Rauha on Imatralla sijaitseva hullujenhuone. En edelleenkään tiedä pitääkö se paikkansa. Näin minulle kertoi tupakaverini Intissä. Olen siinä uskossa. En googlaa, en kysy tekoälyltä. Minusta se on niin hyvä juttu, ettei sitä kannata faktisella tiedolla pilata. Olkoon Rauha hullujenhuone Imatralla.

 

Entä jos herään kohta tajuamaan, ettei innokkuuteni, eikä vimmani ollutkaan niin hyvä juttu? Etteivät tarinani auttaneetkaan ihmisiä, kuten olin ajatellut. Ehkä tein itsestäni klovnin. Kun olin kirjoittanut tarinani, milloin mistäkin, olin helkkarin epävarma. Epävarma julkaisun järkevyydestä. Painoin kuitenkin enteriä. Aina. Siitä se paketti sinkoutui eteenpäin. Seuraava aamu oli aina vaikea. Ei tarvittu krapulaa. Humalassa en blogejani julkaisut. Myös selvinpäin tehdyistä asioista voi siunaantua kauhea krapula. Kuvotus ja oksennus.  

 

Jos aloin lukemaan blogiani jälkeenpäin, koin suurta myötähäpeää itseni puolesta. Epäjohdonmukaisuuksia, typerää toistoa, lauseopillisia virheitä, yhdyssanavirheitä ja kolholta tuntuvia kokonaisuuksia. Puistatti – niin ja taas hävetti. Ja häpeää olin sivunnut joka toisessa blogissani. Olin lähtenyt häivyttämään häpeääni kirjoittamalla, ja nyt häpesin tekstejä, joiden tarkoitus oli auttaa. Auttaa niitä, jotka samaistuvat.

 

Kirjoittamisen piti liennyttää ahdistustani.

 

Olen yrittänyt muuttaa kirjoitustapaani. Kirjoittaisinkin vaikka kokkaamisesta, treeneistäni, työpäivistäni, jonninjoutavasta. Mutta aina käy näin. Sormeni näpyttelevät kohtalokkaita ja diippejä juttuja.

 

Virkamiesrehtorin kuuluisi elää säädyllistä elämää. Virkamiesrehtori päivittää someen ainoastaan mukavia ja haaleita päivityksiä. Virkamiesrehtori ei pyöräile perjantai-iltana puoli yhdeksän aikaan hakemaan lisäoluita lähialepasta. Virkamiesrehtori ei kiroile. Virkamiesrehtori ei sammu yökerhoon. Virkamiesrehtori ei eroa vaimostaan. Virkamiesrehtori ei todellakaan kerro blogissaan unilääkekoukustaan. Virkamiesrehtori ei kehuskele penkkituloksillaan. Eikä todellakaan laita videoklippejä instaan. Virkamiesrehtori tyytyy osaansa. Virkamiesrehtori on virkamies.

 

Minä olen virkamies.