Nyt on synkkää - Lohtubiisini Elegia
Tämä kirjoitus sukeltaa syvälle mielen maisemiin Eino Leinon "Elegian" sanoitusten ja Vesa-Matti Loirin tulkinnan kautta. Se on kertomus lohdusta masennuksen vuosina, kamppailusta ja toivosta. Jos olet kohdannut mielen haasteita, löydät tästä ehkä peilin omille kokemuksillesi.
Sanat jotka koskettivat sieluun asti
” Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät
Notkosta nousin, taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo, tuskaton tuokio pieni”
”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin
Haavehen kullat mieleni murheella maksoin”
Kun elin pelon, ahdistuksen ja masennuksen vuosia, kuuntelin usein Elegiaa. Mulla on se levy sekä ceedeenä, että vinyylinä. Vesku laulaa, Peter Lerche on kitarassa. Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin sävellys. Sanat Eino Leino. Leino oli sanoittanut minun elämääni. Loiri teki Leinon runoista osan suurelle yleisölle tunnetuksi. Levyjä on yhteensä neljä. Omistan luonnollisesti kaikki.
Voimattomuuden ja salailun taakka
Koin elämässäni 2000-luvun alkupuolella halvaannuttavaa voimattomuutta. Olin neuvoton sairastuneen mieleni kanssa. Tappelin vastaan. Mustunut mieli ei saa minua nujertaa, viedä toimintakykyäni. Näyttelin normaalia ja pää meinasi räjähtää. Kukaan ei saa tietää. Haluan menestyä. Haluan olla hyvä ystävä. Haluan olla kelpo aviomies. Haluan olla hyvä isä. Haluan olla kovassa fyysisessä kunnossa.
Liian kova vauhti johti vakaviin fyysisiin oireisiin. Kroppa yritti viestittää, ettet voi jatkaa näin. Minä jatkoin.
Eskapistin polku ja paatinen taakka
Johdattelin itseni kiihtyvällä tahdilla pohjakosketuksiin. Hain tuskattomia tuokioita dopingilla. Päihteillä. Olin eskapisti. Pakenija. Uskoin, etten ilman tuskattomia tuokioita selviä. Jatkoin niiden metsästämistä. Olin sydänjuuriin asti uupunut. Paatinen taakka oli liikaa. Paatinen taakka kuvaa ihmisen sisäistä, psyykkistä kuormaa. Häpeä ja syyllisyys ovat niin syvällä, ettei niiden vaikutusta elämään edes ymmärrä. Ne siivotaan pois myöhemmin terapiassa. Paatinen taakka heitetään helvettiin.
Tahto vailla voimaa – toivoton taisto
”Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?” Tämä lause oli niin hyvä itsensä pieksämiseen. Tiesin tavoitteeni helvetin hyvin, mutta voimavarani olivat ehtyneet. Kaikki mitä tein, tein pakolla. Rentous oli poissa. Silti olin monen mielestä rento ja hyvä tyyppi. Niitä ihmisiä oli satoja. Näyttelin normaalia, koska muuten menettäisin mahdollisuuteni saavuttaa tavoitteeni. Tahtoni oli voimakkaampi kuin voimattomuuteni.
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan. Se ei vaan helpottanut. Lääkkeet eivät auttaneet. Käynnit psykiatrilla eivät auttaneet. Yritin muuttaa tapaani ajatella ja jäsentää asioita. Enemmän, paremmin, nopeammin, tehokkaammin. Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan. Välillä kannel kaikui. Sain lohtua ja voimaa musiikista. Mikään ei kuitenkaan lohduttanut riittävästi, paitsi doping. Pakenin valheellisiin onnen hetkiin.
Notkosta nousu ja laulujen kalliit lunnaat
Notkosta nousin, taasko on painua tieni? Valheellisessa hetkessä tuntui, että kaikki onkin hyvin. Toivon pilkahdus. Aamulla heräsin todellisuuteen. Häpesin sitä, kun olin taas paennut. Morkkis. Hetkellinen helpotus ei poista paatista taakkaa. Se painaa vieläkin enemmän. Tartuin siihen valheelliseen elämää kannattelevaan rutiiniin, joka vei kaikkea huonompaan suuntaan.
Kalliit on laulujen lunnaat. Maksoin pakenemisistani kallista hintaa. Ihmissuhteissa, parisuhteessa, isänä, poikana. Kadonneita takkeja, lompakoita, mustia silmiä, lukemattomia anteeksipyyntöjä ja häpeää. Avioero.
Lopulta lohtua ei suonut rattoisa seura ei viini. Keikkani olivat tyylittömiä. Oli hyviäkin jaksoja, mutta pohjakosketus tuli aina uudelleen.
Murtuneet haaveet ja lopullinen antautuminen
Haavehen kullat mieleni murheella maksoin. Minulla ei ollut kapasiteettia siihen, mitä tavoittelin. Haaveilin ja petyin. Minä edelleenkin mietin, mihin olisin lentopallourallani yltänyt ilman paniikkihäiriötä ja sen pelkoa. Olin taidoiltani ja fyysisisiltä ominaisuuksiltani helvetin hyvä. Pelko pilasi kaiken. Petyin itseeni todella raskaasti. Tavoittamatta jäänyt haaveeni jätti psyykkisen jäljen.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin. Koen antaneeni kaikkeni. Ystävyydessä, töissä, isyydessä, parisuhteessa, lentopallossa. Annoin sen, mitä minusta irtosi. Puoliteholla eläminen ei ollut vaihtoehto. Terveyden kustannuksella annoin mennä. Annoin kaiken, mutta en saanut mitään. Dopingin käyttö lisääntyi. Unelmat maksettiin murheella, laulut lunastettiin kärsimyksellä, kaikki annettiin mutta lopulta voimat loppuivat. Minäkin annoin lopulta periksi. Antauduin, mutta liian myöhään.
Elegian ikuinen kaiho – toivon kuiskaus
On sunnuntai. Kuuntelen iltapäivällä musiikkia helvetin hyvistä stereoistani. Iskä ja äiti tulevat käymään. Hiljensin äänenvoimakkuutta. Yleensä äitini toteaa, ettei me pitkään viivytä. Etteivät ole vaivaksi. Minulle, joka asun kahden kissan kanssa.
Nyt se mutsi heittää takin päältään ja tulee istumaan sohvalle. Samoin iskä, joka on terveellä tuulella. ”Kuuluuko musiikki noista kaiuttimista, kun katsoo telkkaria?” Tottakai, totean. Virittelen YouTuben. Tarjolle tulee ensimmäisenä Loirin Elegia. Laitan sen soimaan.
Vesku on ehkä 45-vuotias. Ääni soi voimakkaasti. Mies on elämänsä vedossa. Muistoni palaavat aikaan, jolloin en voinut hyvin ja Elegia oli voimabiisini - ehkä enemmän lohtubiisi. En tiedä sainko siitä voimaa, mutta se kertoi minun elämästäni. Mieleni maisemasta. Ongelmistani. Se tuntui hyvälle.
”Se oli hieno esitys”, toteavat he ja lähtevät. Eivät nähneet kyyneltäni. Hyvä niin.
"Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta."
Niinhän se Elegia alkaa ja saa aina aikaan kylmät väristykset. Ja niin on käynyt. Nuoruutta en saa takaisin vaikka lippis väärinpäin kuljeskelen ja aiheutan myötähäpeän tunteita.
Kuten olen aiemmin kertonut, selätin fyysiset oireet yksi kerrallaan. Pääsin irti nukahtamislääkkeistä. Siedän itseäni nykyisin vallan hyvin. Olen välillä pöyhkeä ja rasittava. En niin hyvä tyyppi kuin aiemmin, mutta sinut itseni kanssa. Ja suhteellisen terve ;)
Hauskaa - eräs oli todennut juttujani luettuaan, että olen ongelmapesä, vai tunkioko se oli. Mä ymmärrän, mutta tottahan ne ovat olleet joka sana.
Onhan se. Elämäni biisi.