ONKO EPUT PASKA BÄNDI?

Niistä tulee kanssakulkijoita.

Ei ne ystäviä ole, saatikka kavereita. Vältetään siirappisuus. Ei yritetä mitään muuta kuin kirjoittaa suoraan miltä tuntuu ja jotain siitä, mitä tapahtui.

Olen tavannut Martin ja hän kehotti minua painumaan helvettiin. Pantse herkempänä miehenä korjasi mitä korjattavissa oli. Raapusti humalaiselle nuorukaiselle nimmarin viiden markan seteliin. Olin jo fani. Vuosi oli 90.

Eput tulivat elämääni isosti Kahdeksannella ihmeellä vuonna kahdeksanviis. Naapurin Antti sitä kuunteli ja vastustelin. ”Elä tätää soita.” Pidennetty vokaalipari viittaa murteeseen. Savon murteeseen. En muista kuulleeni heitä juurikaan radiosta, vaikka kotona radio oli aina päällä. Radiokanavia oli kaksi. Pimeyden tango ja Murheellisten laulujen maa olivat kuitenkin jo ilmestyneet vuosia aiemmin. Antin mielestä etenkin Akun rumputyöskentely oli vaikuttavaa. Kuuntelin kun Antti halusi. Martti näytti levyn kannessa Aku Ankalta.

Se ei ollut rakkautta ensi kuulemalta.

Aknepop oli Eppujen ensimmäinen levy. Se ilmestyi v. 1978. Eput olivat tehneet joka vuosi yhden levyn ennen minulle läpimurtonsa tehneellä ihmeellä. Kahdeksannella levyllään. Kuriositeettina mainitaan, että seuraavaan kahteenkymmeneenkahteen vuoteen syntyi loput seitsemän albumia, jotka eivät olleet kokoelmia tai Paskahatun paluu - levyjä. Tahti harveni tuntuvasti. Kokoelmia ja livelevyjä on useita ja tietenkin akustinen Mutala. Kokoelmilta löytyy kuitenkin yksittäisiä uusia levytyksiä kuten Lensin matalalla ja Urheiluhullu.  

”Olin poikien saunaillassa. Ette te niitä tunne. Yksi laittoi Eppuja soimaan. ”On viatonta ja kainoa tämä harrastukseni ainoa.”

Toinen sanoi, että Eput on paska bändi. Mikäli humalani läpi muistan, tappelu alkoi aika pian. Erotimme miehet toisistaan. Pahempaa ei päässyt sattumaan. Kumpikin säilytti mielipiteensä.”

Tiedät tunteen; uusi bändi, uusi artisti, uudenlainen musiikki. Se alkaa tehdä salaperäistä työtään. Pieniä väristyksiä, pieniä kylmiä väreitä ja halu kuulla biisi uudestaan. Persoonallisuuden muutos on massiivinen etenkin silloin, jos olet leimautunut kiinteästi ja kiihkeästi johonkin musiikkigenreen ja nyt toiselta laidalta oleva musiikki alkaakin kolisemaan. Jäätkö kiinni siihen vanhaan etkä anna edes mahdollisuutta? Sehän vasta noloa olisi, jos tietäisivät. Vai teetkö kaiken salassa, kuten minä ja lukemattomat muut pojat Dingon kanssa 80-luvulla.

Tulin lopulta kaapista ulos. En voinut sille mitään. Eput on vitun kova.

Ostin Varkauden F-musiikista Kaitsulta (lentopallokaverini myöhemmin) Kahdeksannen ihmeen vinyylinä. Ihmettelin mikä on Amsterdamin kukkaloisto ja miksi joki oli vihreä. Mutta tunnelma, sävelkulut ja sanoitukset, joista en kaikkea ymmärtänyt, juurtuivat mieleeni pysyvästi. En osaa pelkästään sanoja, osaan oikeastaan kaiken, minkä biiseistä kuulla voi. Tauot, kitarasoolot ja rumpukompit. Odottelin juuri silloin murrosikääni alkavaksi ja jätin ruuan pois. Ärsytti olla lihava. Kohta en enää ollut lihava ja Eput soi. Fyysinen murrosikä alkaisi myöhemmin.

On hyvä palauttaa mieliin, että Pantse sävelsi ja Martti sanoitti Kahdeksannen ihmeen kaikki biisit vähän yli kaksikymppisenä. Melkoista, kun sanoituksia kuuntelee ja Pantsen sävellyksiä.

”Ei riitä edes olon vaikeus
Mieleni valtaa outo haikeus”

Elämän tarkoitus

Sittemmin tämä on tullut kouriintuntuvasti koettua. Ei krapula rajoitu seuraavaan päivään ripeän ryyppyillan jälkeen. Haikeus kestää ja kestää. Kivat välittäjäaineet katoavat. Martti oli  kokenut sen niin karmivana, että teksti elää edelleen. Juhlat olivat olleet Rantalassa. Kotitalossa Ylöjärvellä.

(Martti itse asiassa aloitti varsinaisena sanoittajana juuri Kahdeksannella ihmeellä. Mikko Saarela teki ensimmäisten levyjen sanoitukset ja myös pääosin sävelsi punk-ajan biisit.)

Seuraavan levyn, Valkoisen kuplan, ostin jo automaattisesti. Levy on surumielinen. Luulen, että ”Kaikki häipyy, on vain nyt” tulee nousemaan yhdeksi aikamme suurista kotimaisista klassikoista. Vielä paljon suuremmaksi, kuin mitä se on nyt. Sanoitus on häkellyttävän kaunis.

Tähdet ilkkuu pienuuttamme.

”Tiedänhän, että pieni oon

kun siltä tuntuu mahdun hyvin kainaloon”

Rakkaus on nyt.

Voi helvetti kuinka kaunista.

Keltainen Imperiumin vastaisku. Martin piirtämä kansi, kuten monissa levyissä.

Ostin senkin saman tein. F-musiikista. Kaitsulta.

Unettomuuteni oli alkanut.

”Näin kulutan aikaa
maatessani alla tämän taivaan
josta pilvet tekevät harmaan”

Näin kulutan aikaa

Olimme asuneet jo pari vuotta Varkaudessa. Muutimme ”hienostoalueelle”. Siellä oli aiemmin asuneet Ahlströmin tehtaiden pohatat. Viihdyin Kosulanniemessä. Silloin elämässä tapahtui paljon hyviä asioita. Myös rakkausrintamalla.

Sairastin unihäiriötäni varsin terveesti. En ottanut vammaa vakavasti. Muistan yhdenkin yön. Isä ja äiti olivat mökillä ja olimme kotona kahden Lyyli-mummin kanssa. Valvoimme molemmat ja juttelimme. Jostain syystä laitoin vinyyliltä soimaan Roudan rutinaa. Oli kevät.

”Siis rakasta mua rakasta
alla kevättaivaan
jos rakastat niin korjaan katon
niin ja pihan raivaan
päällä toukokuisen
romuluisen maan paljastuneen
mä silitän sun hiuksiasi
saatan sinut uneen
alla taivaan
mä silitän hiuksiasi
uneen asti alla
kevättaivaan”

Kuuntelimme sen hiljaa ja menimme nukkumaan.

Muisteliko Lyyli kuollutta Lauriaan?

Toi biisi on naulattu siihen hetkeen.

Sitten se ilmestyi. Eppujen paras levy. Historian suurmiehiä.

Kiirehdin Kaitsun levykauppaan.

”Loppu. Sori.”

Voi perkele. Soitin Jannelle. Se oli myös fani. Oli saanut levyn.

Harvoin, siis todella harvoin mikään biisi on iskenyt kerralla niin läpi, kuin mitä teki Tahroja paperilla. Oli kuin olisi portin avannut. Porttiteoria. Viimeistään nyt se oli menoa. Kylmiä väreitä, kuumia väreitä, kaikkia väreitä. Koukussa.

Olimme Jannen kotona. Se oli Jannen levy ja Jannen perheen kahdeksankytluvun olohuone. Kokolattiamatto. Harmaat, muistaakseni Sharpin stereot, jotka olivat paremmat kuin minun. Aavistuksen. Ehkä sen paremman soundin teki akustoiva kokolattiamatto.

Kun väliin jäänyt henkinen ja kapinallinen murrosikäni kolmekymppisenä alkoi, muodostui Kun olet poissa biisistä jonkinlainen peiliin katsomislaulu.

”Miksi en saavuttaa, saavuttaa en saa

Sitä hetkeä, jolloin en elä tolloillen”

Jotenkin aina nollapisteessä. Iso mies.

No kuitenkin.

Olin tullut täysi-ikäiseksi ja isä yllätti. Osti minulle kaupungin kauneimman auton. Kultaisen Kupla-volkkarin. Tuunasin stereot.

Rakastuin. Kesäyössä Kuplassa soi Historian suurmiehiä. Ja minä olin onnellinen.

Mennyt kuusi vuotta, kasvuni nuorukaisesta nuoreksi mieheksi, oli elämässäni Eppujen aikaa. Olin nuori, kokematon ja epävarma, mutta ahmin elämää. Se oli hyvää elämää.

Studio etana – levystä eteenpäin alettiin uutisoimaan myös Eppu Normaalin jäsenten elämänhallintaongelmista. Lähinnä Martin. Kun näin levyn kannen, jossa kaverit ovat pitkine partoineen, koin että jokin on nyt loppunut. Levyllä leijaili ahdistava synkkyys, enkä silloin pitänyt siitä. Hipit rautaa oli kova. Sen synkkyyden kestin ja sanoman ymmärsin. Mennyt ei palaa ja Eput olivat 30+ vuotiaita.

Ostin tietenkin kaikki Eppujen levyt.

Eppujen alkupuolen punk-osastoon tutustuin myöhemmin ja löysin lukuisia helmiä. ”Lainelautaileva lehmänmaha rock`n roll”

Kun viimeinen Eppujen albumi v. 2007, ”Syvään päähän”, ilmestyi olin jo sairastunut. En ole alkoholisti, mutta mieleen on jäänyt Martin neuvo kaikille alkoholisteille – juokaa lisää.

Neuvosta saa olla montaa mieltä. Martti viitannee dokumenttielokuvassa siihen, että pohja pitää kokea, että voi herätä ja raitistua.

Samaistuin kuitenkin vahvasti biisiin ”Haistakoon veen”:

Mitä mä teen
no minä viinakaapille meen
haistakoon veen
jos joku perkele puuttuu mun juomiseen
vaikka mä oon ongelmaton
kivillä mua viskotaan
suorastaan
juomaan
pakotetaan

Minä menin pillerikaapille.

Lähden ystävieni kanssa perjantaina Eppu Normaalin toiseksi viimeiselle keikalle. Vaikka Eput lopettavat keikkailun (jos lopettavat), musiikki on elämässäni loppuun saakka. Kaksi kertaa ostetut vinyylit ja kertaalleen ostetut ceedeet eivät katoa kaljantuskassa divariin kuten tapahtui v. 1994. Ne on ja pysyy. Eppuja ei (kotona) kuunnella jumalauta striimattuna.

Musiikista kirjoittaminen on minulle vaikeaa. Siitä tulee niin helposti kliseistä paskaa. Jokaisellehan musiikki on tärkeä voimavara elämässä.

Minua se on ollut pelastamassa.

Eppujen biisien myötä palaan kultaiseen Kuplaan.

Poikien riitaisaan saunailtaan. Pillerikaapille. Krapulapäiviin.   

Antin luo. Lyyli-mummin luo. Jannen luo.

Rakastamaan.

Kyllä minä olen kiitollinen ikääntyville Epuille.

Vaikka minun pitäisikin painua helvettiin.