ARMOA PYHIMYKSELLE?

”Lauri soitti perjantaina. Oli jo iltapäivä. Se pyysi katsomaan Mikko Kuustosen keikkaa Laukon kartanoon. Kaavoihini kangistuneena, rutiineideni orjana änkytin, mutta suostuin. Kaunis miljöö. Mentiin Laurin kyydillä. Nautin tuikun Jägermeisteria ja pari olutta ennen keikkaa. Se ei ole pääasia, mutta myönnän nyt kuitenkin. Enpähän peittele juomistani kuten alkoholistit. Keikka oli hyvä. Pidin kovin. Näin Mikon ensi kerran Pro Fiden keikalla v.1987 Varkauden ammattioppilaitoksen liikuntasalissa. Tuleva kesä olisi riparikesä. Luulen että katsoessani isostani iltanuotiolla silmiin, joku kolkutti. Kolkuttajasta en tiedä, mutta jokainen solu värisi. Hän vilkaisi minua kai vahingossa. Minä hyytelöidyin ja vilkuilin salaa koko riparin. Kuuntelimme riparilla Pro Fidea.

Sittemmin olen hankkinut Kuustosen levyt, myös Pro Fiden, ja ehdoton mielipiteeni on, että hän on yksi aliarvostetuimmista laulajalauluntekijöistämme. Hänen musiikkinsa merkitys on ollut elämässäni suuri.

Takaisin lähemmäksi reaaliaikaa. Laukon kartanoon. Menin keikan jälkeen jonottamaan. Jonottamalla pääsi ottamaan Mikon kanssa selfien ja vaihtaa muutaman sanan. Jännitin pirusti. Kesäilta oli kaunis. Tuli mun vuoro. Sain kerrottua, että näin hänet ensimmäisen kerran v. 87 ja olen kotoisin Varkaudesta. Läheltä Oravikoskea. Mikko on Oravikoskelta. Sitten rupesin itkemään. Ei se häkeltynyt. Otti minua hartioista kiinni, katsoi silmiin ja kysyi mun nimeä:

”Janne. Helevetti kun hävettää. Iso mies.” sanoin.

”Tämä on mulle suuri kunnia. Haluatko ottaa kuvan?”

Valehtelin somepostauksissa kaksi kertaa. En nähnyt Kuustosta ekaa kertaa. Ja itkin instakuvassa. Perkele.”

 

Ehkä se tulee siitä, kun olen selvitellyt helkkarin pitkään oppilaiden välisiä riitoja ja ratkonut kiusaamiskeissejä. Ehkä se tulee siitä, että olen joutunut selvittelemään huoltajien välisiä riitoja ja kuuntelemaan ovien paukuttelua. Ehkä se johtuu siitä, että tiedän olevani virheitä tekevä, syntinen ja kaidalta tieltä aika ajoin eksyvä mies ja tiedän senkin, että olen itse itseni julmin tuomari.

Olen oppinut hyväksymään sen, että ihmiset tekevät virheitä. Anteeksiantaminen on minulle helppoa, mutta armollisuus itseäni kohtaan vaikeaa.

Ristiriitatilanteessa minun on yritettävä ymmärtää kumpaakin osapuolta, vaikka silloin tällöin tilanne on selkeästi 100 – 0. On uhri ja sitten se pahis. Mutta silloinkin tehtäväni on auttaa myös pahista niin, että hän edes hivenen järkiintyisi. En tuomitse häntä ihmisenä. En arvioi hänen persoonaansa, vaan tekoa. Toivon ettei hän enää kiusaisi, ainakaan niin rajusti, ainakaan niin usein. Vaikka kuinka häntä nuhtelen, yritän löytää hänestä jotain hyvää, mistä kehua. Aina on löytynyt.

Kiusaaminen. Se on meillä DNA:ssa. Aika järkeenkäypää, jos jo pelkkä pahan puhuminen selän takana nimetään kiusaamiseksi. Mutta fariseuksia liikkuu tämänkin teeman ympärillä.

(Hauska juttu muuten eiliseltä. Oli se päivä, kun kansanedustajat tulivat mökeiltään nuhtelemaan tai puolustamaan Orpoa. A-studiossa toimittaja kysyi demari Tytti Tuppuraiselta… kun nyt näyttää siltä, että kokoomuksessa ei tehdä asioita valmistellessa aina kaikkea oikein, niin miten teillä demareissa? ”Kyllä meillä noudatetaan aina pelisääntöjä ja tehdään asiat niin kuin pitää” Tai jotain sen suuntaista. Herra varjele minä meinasin tippua sohvalta lattialle. No peliä. Politiikkaa.

Oma edustajamme Hyvinkäältä, Pinja Perholehto, piti salissa yhden parhaista puheenvuoroista. Great Pinja!)

Siitä se vissiin johtuu, että katson julkisuuden teloitusuutisointia, ajojahteja, maalittamista, penkomisia tai sitä kun joku on tehnyt pöyristyttävän virheen, vähän eri silmin kuin ehkä joku toinen. Me Pulliaiset saamme herkullisen aiheen minkä ympärillä tupakkia kuluu, some paukkuu, eikä kahvi riitä. Sitä on keitettävä lisää. Tunnemme olevamme hyviä ihmisiä. Tunne on valheellinen. Saatamme olla välillä hyviä, mutta pikkupaskiainen löytyy jokaisesta. Pahoittelut.

Minun on vaikea ymmärtää, mitä Pyhimys on mennyt tekemään. Hän on taatusti ymmärtänyt viestitellessään vuosia nuoren tytön kanssa, että hän toimii väärin. Tyttö oli 12-vuotias, kun viestittely alkoi. Se ei ole ollut moraalisesti eikä muutenkaan hyväksyttyä missään ajassa. Toki edelleenkin on olemassa kulttuureita, joissa monenlainen sairas käyttäytyminen on sallittua.  Jerry Lee Lewis meni 22-vuotiaana naimisiin 13-vuotiaan tytön kanssa ja levymyynti pysähtyi. Jo 50-luvulla tällainen oli väärin.

Saanko minä edes hetken pohtia, miksi Pyhimys teki mitä teki?

Katuuko hän tällä hetkellä?

Onko hän läpeensä paha ihminen?

Saako hän joskus anteeksi?

Mitä hänen pitäisi tehdä, että hän sovittaisi tekonsa?

Jos joku Pyhimyksen biisi kuulostaa minusta edelleen hyvältä, olenko minäkin paha ihminen?

Mitähän Pyhimys tarkoittaa räpätessään biisissä Jättiläinen, lauseella;

En häpee täällä sitä mitä sä näät
Vaan sitä minkä kätken, mun epäelämää
Pelkään, et kaikille paljastuu, et mä oon
Sellanen ku mä oon

Paljastuiko miehen epäelämä?

Niin.

Minä en pidä tässä ajassa siitä, että on armottomia julkilausumia, totuuksia, joiden kyseenalaistaminen tai edes pohtiminen asiaa eri näkökulmista on automaattisesti väärin ja tuomittavaa. Em. asia on kiinnostanut minua, koska olen opetusalalla ja tiedän kuinka hauraita ja epävarmoja nuoret ovat. Asia on kiinnostanut minua, koska olen pitänyt Pyhimyksen musiikista. Asia on kiinnostanut minua, koska mies, jota olen pitänyt järkevänä, menetti tässä asiassa täysin harkintakykynsä. Hän vahingoitti henkisesti vakavasti toista ihmistä, mutta onko anteeksianto hänen kohdallaan mahdollista?

Milloin alamme puhumaan hänen kohdallaan armosta?      

Meillähän näitä julkkissyyllisiä riittää;

Lauri Tähkää, Pyhimystä, Kanervaa, Kari-Pekka Kyröä, Jari Sillanpäätä, Orpoa, Myllylää jne.

Tulokulmani on siis vähän erilainen, johtuen ehkä työstäni kuten aiemmin totesin. Totta kai päivittelen sitä, kuinka kauheita juttuja he ovat tehneet, mutta ajattelen muutakin. Ajattelen teon tehnyttä ihmistä ja myös armoa. En minä ammattitappajien tai pedofiilien sielunelämää, arvoja tai menneisyyttä sen kummemmin selvittele, vaikka monta tekoja selittävää tekijää sieltäkin varmasti löytyisi. He ovat vaan pahoja. Ei kiinnosta.

Mutta kun perusterve ja tervejärkinen tekee teon, joka on väärin ja jonka kansakunta yhteisöllisesti tuomitsee, ajattelen kivitettävänä olevaa ihmistä. Mitä on tapahtunut? En leiki Jeesusta. Pohdin tekoa, sen julmuutta ja kuinka se on loukannut ihmisten tunteita, tasa-arvoa, itsemääräämisoikeutta ja yhdenvertaisuutta. Tai mitä näitä on. Olen surullinen loukattujen puolesta ja mitä he ovat joutuneet sietämään. Mitä he ovat joutuneet kokemaan.

Pohdin kuitenkin myös syntiä tehneen kohtaloa armon näkökulmasta. Pohdin minkä tason rikoksen, rikkeen tai moraalisesti kyseenalaisen teon hän on tehnyt. Ja Miksi? Tämä on äärimmäisen mielenkiintoista.

Poliitikan huipulta löytyy esimerkkejä, jolloin aika vähäpätöisin perustein päitä on pudonnut korkealtakin. Syinä sangen mitättömät asiat. He olivat aikansa uhreja. Toinen aika, jopa toinen vuodenaika, ei tuomiota. Medialla on valtava voima.

Oltuaan kaksi kuukautta pääministerinä, Anneli Jäätteenmäki joutui eroamaan. Muistan tapahtumat. V. 2003 Juhannuksen aikaan. Katsoin tapahtumia mökillä Heinävedellä. Istuntosali eduskunnassa oli täynnä. Pääministeri oli niin väsyneen ja hauraan näköinen. Kesken opposition kivityksen hänelle alkoi nousemaan naamaan laikkuja ja pilkkuja. Stressireaktio. Hän näytti niin pieneltä. Säälin häntä. Hän oli tehnyt virheen, ehkä sellaisen ”tilaisuus tekee varkaan” – tyyppisen erhe. Hän oli käyttänyt vaalikampanjassaan salaisia ulkoministeriön muistioita koskien Suomen linjaa Irakin sodassa. Tuona valoisana kesäiltana suoraa lähetystä seuratessani ajattelin miltä hänestä mahtaa tuntua. Nukkuuko hän tulevana yönä? Miten hän selviää? Politiikka on kovaa peliä ja peliin ryhtyneet tietävät riskit.

Kuvio on tuttu koulun pihalta. Ensin kiusaa viisi, kohta kymmenen, kohta puoli koulua, mikäli siihen ei puututa. Lopulta omatkin hylkäävät. Ensin Jäätteenmäen hylkäsi tietysti oppositio, sitten hallituspuolue kerrallaan ja lopulta omakin puolue. Keskusta. Virhe ei ollut eroamisen arvoinen virhe. Kun asia johtaa kuulaana kesäyönä yhteen, sitten toiseen ja palapalin palat napsahtelevat paikoilleen, huomaa aamulla pääministerinä heränyt, ettei duunia enää ole. Ehti käymään Tarjan luonakin. Muistan senkin. Tarja oli presidentti. Pyysi Tarjalta eroa. Samana iltana oman puolueen ”ystävät” olivat kulisseissa katsoneet jo jatkajan.

Nainen jätetiin aivan yksin. Vanhasen Matti jatkoi.

Näiden ajojahtien syntyessä on jokin juttu. Jutun lisäksi, hetken on oltava oikea. Muistan kun Ilkka Kanerva juoksi tumma puku päällä toimittajia pakoon Helsingin kaduilla. Tekstiviestien kohde on edelleen seiskalehden sponsoroima julkkis. Ilkka on jo taivaassa.

Aivan selkeät sössimiset hoidetaan aina maaliin saakka, mutta harmaalla alueella on paljon sellaista, jonka lopputuloksen määrittää sattuma ja ajankohta. Luuletteko oikeasti, että tälläkin hetkellä 200 kansanedustajaa ovat pelanneet pelinsä reilusti – pelisääntöjä kirjaimellisesti noudattaen. Eilisessä näytelmässä eduskunnassa oli taas paljon virheettömiä ihmisiä.  

Okei.

Jokainen meistä on tehnyt suuren virheen tai virheitä. Mokaillut. Se on selvää. Joku kykenee ne ketterästi unohtamaan, toinen on itselleen ankarampi. Pystyykö ihminen tulemaan toimeen häpeällisen tekonsa kanssa?

Uskovilla se on helpompaa. En väitä, mutta luulen.

Puhutaan armosta. Jeesus on siis sovittanut kristittyjen synnit kuoltuaan ristillä 2000 vuotta sitten. Tää juttu ei tahtonut minulle millään avautua. Ihmettelin pitkään, miten ihmeessä yksi, tosin julma teloitus, voi sovittaa niin järkälemäisen syntikuorman, minkä ihmiskunta sen jälkeen on tehtaillut. Riittää kun uskoo ja pyytää anteeksi, vaikka kuinka olisi sekoillut. Ope-Satu sanoi, että ristillä kuollut oli Jumalan poika. Ei se auennut sittenkään. Satu oli ihana. Hän oli myös pappi ja vihki meidät avioliittoon. Siitä on aikaa. Minulla oli uskonto 10.

Murhaaja on vankilassa. Sairaalapappi menee hänen luokseen ja kertoo Jeesuksesta ja anteeksiannosta. Armosta. Murhaaja ottaa kopin ja synnit ovat anteeksiannetut. Pappi teki työnsä hyvin ja murhaaja pelastuu ja voi jatkaa elämäänsä synneistä vapaana.

Epäreilua.

On se meillä pakanoilla rankkaa, koska syyllisyys ja häpeä täytyy itse järkeillä tai terapoida pois. Pyydellä anteeksi loukatuilta ja antaa ajan kulua. Pahimmillaan niiden kanssa painii koko ikänsä. Itsensä armahtaminen ei onnistu. Häpeän tunnetta pääsee pakoon turruttamalla tunteensa tai muuttumalla kusipääksi, jolle näillä jutuilla ei ole niin väliä. On niitä pahempiakin, se ajattelee. Suhteuttaa. Defenssi.

Olenko ollut tyhmä? Uskovana olisin vihellellyt jo pitkään tuskasta vapaana. Vaan kun ei kolkuteta.

Armoa ja armollisuutta tähän armottomaan aikaan.