En ole koskaan kuullut iskän kiroilevan. Joskus se on itkenyt. Tarpeeni kiroilemiseen tulee jostain muualta.

Iskän Alzheimer diagnoosisista tulee kuluneeksi neljä ja puoli vuotta. Äiti hoitaa iskää edelleen kotona. Se ei ole helppoa. Minä ja sisko autamme minkä kiireiltämme ennätämme. Nyt syyslomalla olen viettänyt iskän kanssa paljon kahdenkeskistä aikaa. Äiti on päässyt vähän vapaalle. Olen videoinut keskusteluitamme iskän kanssa ja tehnyt muistiinpanoja. Olen kysynyt kysymyksiä, jotka ovat jääneet vaille vastausta. En minä henkilökohtaisimpia julkaise. Se me taas todettiin, ettemme ole koskaan riidelleet.  

”Jannelle 19.6.02;

Paula”

Paula on kortin kannessa kaunis. Hänellä on päällään valkoinen korkeakauluksinen villapaita ja valkoiset helmikorvakorut. Olen fanittanut Paulaa 70-luvulta lähtien. 40-luvulla syntyneet bilettäjät soittivat Paulan biisejä pitkään jatkuvissa kekkereissään. Joku voisi kuvitella, että juhlat olisivat minua haitanneet, koska nukkuminen ei aina onnistunut ja jouduin seuraamaan aikuisten akkujen lataamisia Jampan, Taiskan, Dannyn, Tapani Kansa ja Paulan tahdissa.

Ei todellakaan haitannut.

Iskän ja äidin helkkarin laaja ystäväpiiri on rikastuttanut elämääni. Jos nyt eivät ole ystäviäni, niin ainakin kavereitani. 40-Luvulla syntyneet suuret ikäluokat (ja sodan aikana syntyneet) ovat itse luoneet helvetin kovalla työllä sen mitä omistavat. Me nykyiset paskantärkeät someaddiktit saisimme ottaa monessakin asiassa heistä mallia. Kuinka kannetaan moraalinen velvollisuus tehtävien hoidosta, kuinka pidetään hauskaa ja mitä uhrauksia tehdään ystävien eteen. Jos jutut joskus karkasivat, ei ollut moralistit kyttäämässä. Harhautuiko joku nyt ”mauttomuuksiin”, joista voitaisiin tehdä numero. Kadehdittavan raikkaita ja isoja persoonia. Usein taloudellisesti köyhä lapsuus oli unohdettu. Työt perkele tehtiin ja itse oli markat ansaittu. Välillä paristot ladattiin dynaamisella pieteetillä.    

Tokihan tykkäsin itsekin heitä naurattaa ja onnistuessani tuntui hyvälle. He olivat minulle hyviä.

Niin.

Paulan kuva on kiinnitetty Kuningasvuoren jääkaapin oveen magneetilla. Siinä Paula minulle vienosti hymyilee.

”Sulla on poika jääkaapin ovessa kuva Paula Koivuniemestä.”

Joo niin on.

”Eipä siinä mitään”

Äiti lähti kasvohoitoon. Keitin iskälle ja itselleni helevetin vahvan kahvin. Joi mukisematta, mutta totesi;

”Aika tykkiä.”

En koskaan mittaile kahvimääriä, kuten en mitään muutakaan keittiössä.

Vartin kuluttua äidin lähtemisestä:

”Mihinkäs se Kaija lähti?”

”Kasvohoitoon”

”Ja on ollut siellä jo kolme tuntia?”

No niin. Tässä vähän taustaa meidän olemisellemme yhdessä.

Iskän käsitys ajankulusta ei enää toimi. Samoin muisti on todella lyhyt.

Mutta kun alan kysymään kysymyksiä elämän varrelta tuuheatukkainen ja edelleen komea mies nostaa profiiliaan. Olkoon Kaija missä on. Nyt puhuu isä ja hänen poikansa.

 

POTKUT

”Iskä sä oot saanut potkut 47-vuotiaana. Miltä se tuntui?”

”Minä koin sen helpotuksena. Nyt se helvetti on ohi. Eikä minua hävettänyt se, että olin niin nuori. Kun en jaksanut niin en jaksanut. Muut ajattelivat, että Reijo on väsynyt, Reijo on työnsä tehnyt ja sillä siisti. Vastuusta vapautuminen tuntui hyvältä”

”Oliko vaikea löytää uusia rutiineja, koska työtä ei enää ollut? Älä pahastu, mutta kyllä sä aika tööt olit”

”Niin kai minä olin. Muistan minä peilikuvani. En näyttänyt kovin hyvältä. Päivät kului puuhastellen kotihommia ja lenkkeillen. Odottelin Kaijaa töistä. Nyt kun ajattelen, niin työ oli pakkomielle ja koko ajan mielessä. Se ei ollut hyvä.”

Iskä ei enää töihin palannut.

MUSIIKKI

”Iskä mä oon aina miettinyt että sä olit parikymppinen kun tuli Beatles ja Rollarit ja kakskytviis kun tuli Deep Purple ja Led Zeppelin. Kuuntelitko sä niitä?”

”En koskaan. Enkä muista, että Joroisissa kukaan niitä olisi kuunnellut.”

”No mitäs sitten? (tiesin vastauksen)

”Tietysti tangoja. Taisto Tammi, Eila Pienimäki, Eino Grön ja Reijo Taipale. Kaija kuuluu siihen musiikkiin ja tanssilavat.”

Olemme minuutin hiljaa. Iskä on hetken jossain. Ei harhoissa.

”Ja sitten myöhemmin Kari Tapio. Eikös tuo keikkaile edelleen?”

Faktoja ei tässä kohtaa korjattu. Miksi olisi pitänyt?

LENKIT JA YSTÄVÄT

”Muistan, että 80-luvulla kävitte juoksulenkeillä?”

”Niin me käytiin Pekan ja Ramin kanssa. Meijerin mäki oli pitkä, mutta aina juostiin. En muista miksi lenkkeily loppui, mutta liikkunut olen aina. Mähösen Rami on ollut minun paras kaveri. Ja on kai se vieläkin. Ramin kanssa on puhuttu kaikesta. Onhan sitä otettukin. Hauskaa on ollut. Ei ole hyljännyt se kaveri.”

Iskän kahtiajakoinen läsnäolo on jopa käsittämätöntä. En ota tähän mitään lääketieteellistä dataa taustalle, koska ei just nyt kiinnosta. Kahden minuutin lähimuisti ja veitsenterävät muistot neljänkymmenen vuoden takaa vetävät sanattomaksi.

Neljäkymmentäluvun poppoo halusi vapautta, omaa tilaa ja oikeutta päättää itse omista asioistaan. He raivasivat tilaa meille. Loivat yhteiskuntaamme pohjan, jota olemme sittemmin lähteneet muokkaamaan liian rajuilla toimilla. Ei perintö virheetön ollut, mutta pirun hyvä se oli. Jokaisen kuului hoitaa oma ruutunsa ja joskus oli nieltävä kiukku, jotta yhteisö jaksaisi paremmin. Jotkut maksoivat sittemmin kovaa hintaa, kuten isäni.

Ajoin tänään iskää hoitamaan. Edessä ajoi valkoinen Volvo. Äkkijarrutus. Äiti juoksee kuskin paikalta ja nappaa turvaistuimesta kymmenkiloisen vaahtosammuttimen kokoisen ihmisen ja syöksyy lähipuskaan. Kiikkutuoliasennossa veijari pissaa komeassa kaaressa. Elämä edessä. Huvittaa ja tuo mieleeni muistoja.

Koska aikaa ei voi lahjoa, alkaa suurten ikäluokkien bileet olla ohi. Tai ainakin elämme heidän bileiden viimeisiä tunteja. Musiikki soi edelleen, mutta hitaampi on tahti askelten. Rivit harvenevat, mutta toivottavasti elämä on edelleen hyvää heille, joilla matka jatkuu. Kukaan ei ole kuolematon, vaikka joskus Jamppa Tuomisen soidessa se fakta unohtuikin.

”Mitenkäs iskä, nyt kun Kaijaa ei vielä näy – otetaanko?”

”No otetaan!”

Varsin roimat konjakit nousevat keskellä päivää.

Kilistämme – ei vaan kolautamme 40-luvulla syntyneille tekijöille.

Ja iskälle ja minulle.

Minun tehtäväni auttaa nyt ei ole velvollisuus. Se on oikeus. 

Kaija tulee. Konjakeista ei nyt puhuttu mitään.