Posilla. Voi perkele.

Joku käymisvaihe meneillään. Pohdin pohtimasta päästyäni elämäni valintoja. Vatvon. Miksi näin, miksi ei niin? Viime aikoina illat yksin Kuningasvuoressa ovat tuntuneet poikkeuksellisen pitkiltä. Ei ole hyvä olla. Sitä saa mitä tilaa. Pakotan itseni treenaamaan, mutta päässä jyskyttää; liian, vähän, liian harvoin, liian pliisua. Treenin jälkeistä hurmosta ei tule.

 

Hoitamattomat kotityöt tuijottavat. Vittuilevat. Kyllästyttää olla vastuussa kaikesta yksin. Siivoaisi noi katit edes vessan. Vaan eivät. Omansa jotenkin. Odotan puoli ysin uutisia. Usein silloin helpottaa. On selättänyt päivän. Palaverit ja muut. Monet ikävät asiat.

Siirrän keittiön siivouksen aamuun, vaikka tiedän tiskien kohtaamisen aamulla olevan päivän ensimmäinen tappio. Lähden kympin uutisten jälkeen ravaamaan sängyn ja sohvan väliä. Otan lopulta lääkettä, koska en ole nukahtanut kahteen tuntiin. Toivottavasti osaan olla tarkkana niiden kanssa. Uskoisin.

 

Melankoliaan taipuvaisena alakulooni soitan melankolista musiikkia. Slaavilainen sävelkulku tuntuu hyvältä. Lämmittää sielua. En lähde nostattamaan fiilistäni keinotekoisesti ilolauluilla. Annet kritisoivat  – Miksi sä kuuntelet Putroa tai Kolmatta naista, jos kerran masentaa? Koska tykkään piehtaroida.

Halosen Pena ohjeistaa, ”älä vajoa sinne synkkyyteen.”

Kiitos ihanat lähimmäiseni.

Mistä moinen alakulo?

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ainiin!!

”Joillekin se ei mitään tee
Kiva kun päivä pitenee
Töihin lähdön taas valaisee keväällä se valo

Mennään ennen kuin se tulee

keväällä se valo
Siitähän se kai sekoaa
Puukot pitää piiloon laittaa
Ikkunassa lian paljastaa keväällä se valo”

PMMP, Kevään valo

Janne

Nythän on ihana kevät!

 

Sukupolvet törmäilevät ja aikalaishulluus haastaa. Pakenen vähän kaikkea ja linnoittaudun Kuningasvuoreen.

Jouko Jokinen

 

Jo edesmennyt Vehkojan koulun maineikas liikunnan lehtori Jokke Jokinen oli persoona saakelin isolla peellä. Ei jättänyt ketään kylmäksi. Kun tapaan vuosikymmenten takaisia Vehkojan koulun oppilaita, keskustelu ajautuu lähes aina samaan teemaan. Samaan ihmiseen. Jouko Jokiseen ja hänen valtavaan karismaansa. Kerrottujen sattumusten määrä, joita olen kuullut, liikkunee sadoissa. Jokaiselta löytyy jokin mieleen painunut muisto. On reaktiotestejä ja kipeitä kylkiluita. Paskaista naurua ja tsemppaamista, mikä pistää ylittämään itsensä.

 

Kytäjän rehtori Mattila muistaa kerrankin lähteneensä isoista ovista aamujäiltä kesken treenien. Jokke oli varoittanut ennen treenin alkua – ei ensimmäistäkään kirosanaa. Ensimmäinen aloitus, johon Mattila reagoi selkäytimellä: ”voi vittu!”

Matka pukukoppiin kesti ikuisuuden. Häpeä leijui jäähallissa. Poika muistaa tapahtuneen loppuikänsä. Luistimet liikkuivat vinhaan kohti pukkaria ja päässä kaikui liikunnan opettajan painokas käskytys.   

 

 

Olimme Hakalan koulussa 90-luvulla kuuntelemassa Jyväskylän yliopiston kasvatustieteilijää. Hän oli nuori visionääri. Hän kertoi ajatuksiaan tulevaisuuden koulusta. Jokke oli syntynyt 40-luvulla. Istui etupenkissä. Minä siinä vieressä. Nuori kehittäjä puhui suu vaahdossa itseohjautuvuudesta, moderneista oppimisympäristöistä ja arvioinnin kehittämisestä. Kertoi painokkaasti, kuinka tyhmää on antaa liikunnasta arvosanoja.

”Voi perkele. Minä lähden Alkoon.”

Totesi Jouko Jokinen ja marssi luentosalista selkä viivasuorana kohti Volvoaan. Starttasi kohti Alkoa.

Innokas yliopiston kehittäjä oli hiljaa. Väki luentosalissa oli hiljaa. Minun oli vaikea pidättää nauruani.

”Kahvitauko.” Totesi koulutoimenjohtaja.

 

Jokke oli voimakas mies. Henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Jokke auttoi minut alkuun opettajan uralla. Tutoroi. Ei hän ymmärtänyt luokkaopetuksesta mitään. Minä olin luokassa opettava biologi. En tiedä miten harkiten hän sen teki, mutta hän jakeli minulle oppejaan. Ja minä ahmin niitä.

Jokke sanoi; ”Janne viskiä pitää juoda, ei tätä muuten jaksa.” Joimme joskus yhdessä viskiä.

Ja lisäsi; ”Älä sinä mieti poika näitä kouluasioita sen jälkeen, kun laitat koulun oven kiinni.”

”Sä voit kasvattaa kovallakin kädellä, mutta ole helvetin reilu oppilaita kohtaan.”

Viskin juonti sujui minulta oikein hyvin.

Toisen neuvon olen oppinut kymmenkunta vuotta sitten. Ukko oli täsmälleen oikeassa. Henkisesti raskaassa työssä on yksi neuvo ylitse muiden. Mitä aiemmin kehität itsellesi suojakuoren tai toimintamallin, joka auttaa sinua jättämään työmurheet työpaikalle, saatat selvitä eläkkeelle työkykyisenä. Sen se saakeli vaatii.

Jokke toivotti minulle aamuisin huomenta ja löi kämmenellä yläselkään. Siinä oli joskus mustelma. Ei minulla käynyt mielessäkään tehdä siitä joku paperi. Väkivaltailmoitus. Hah. Jokinen pahoinpitelee minua. ”Lyö kovemmin” – sanoin. Annoin myös takaisin. Lappuset jäi täyttelemättä.

Ehkä perin ripauksen mitättömästä auktoriteetistani apinoidessani joitakin Jokken tapoja. En niitä reaktiotestejä, vaan suhtautumisen toisiin ihmisiin. Ennen kaikkea murrosikäisiin poikiin. Se on omanlaistaan psykologista matematiikkaa.

Miten se ukko sen teki? Miksi hän nautti järkyttävän laajaa arvostusta juuri murrosikäisten poikien keskuudessa?

Yläasteen pojat kulkivat ryhti suorana Jokken perässä kuin keltaiset pääsiäistipuset. Ei kuulunut vittuja. Jokkea ei uhmattu. Hänen sääntöjään tai toimintatapojaan ei kyseenalaistettu.

Jokke oli rauhallisen itsevarma. Aito alusta loppuun. Vahva. Hänellä oli käsittämättömän selkeä toimintamalli joka tilanteeseen. Jokke ei empinyt. Reaktio oli luonteva, nopea ja se puhutteli. Jokke ei huutanut, tai jos huusi, oli tilanne äitynyt todella pahaksi. Tällöin teinit alkoivat änkyttämään, vaikkei puhevikaa ollutkaan. Tavallisesti normaali puhetaajuus ja äänenvoimakkuus vakuuttivat ilman, että piti ruveta käyttämään keuhkoja sen enempää.

Ukko oli helvetin reilu ja oikeudenmukainen. Isähahmo pojille, joilta isä puuttui syystä tai toisesta. Toinen isä niille, joilta isä kotoa löytyi.

Jokke käytti välillä nykyajan näkökulmasta kyseenalaisia keinoja. Kiellettyjä keinoja. Ne hyväksyttiin.

Miksi ne hyväksyttiin? Eikö ole outoa – jonkin asteista ruumiillista kuritusta koulussa, eikä kukaan vaatinut tekemään asialle mitään. ”Anna mennä Jokke!”, huutelivat isät. Monet Joukon entisiä oppilaita. Haavat olivat jo umpeutuneet.

Ehkä joku ei uskaltanut, mutta ennen kaikkea niitä ei haluttu tehdä. Jokken pienimuotoinen fyysinen hipaisu oli jopa ylpeyden aihe. Ja olihan -70 -80 ja 90-luvuilla erilaiset arvot ja asenteet kuin nyt. Kodeissa ajateltiin, ”no se sai mitä tilasi.”

Jouko ei hallinnut kuudensadankahdenkymmenen oppilaan teinilaumaa pelolla vaan arvostuksella. No ripaus pelkoa. Hän oli johtaja ilman johtajan titteliä.

Jokkella oli aina katsekontakti siihen ihmiseen, kenelle hän puhui. Hän rauhoittui tilanteessa. Keskittyi ihmiseen, kenelle oli puhumassa. Hänellä oli riittävä itsetunto sanoa kärsimättömille asian toimittajille, joilla oli kiire päästä sanomaan sanottavansa: ”minä puhun nyt hänen kanssaan.”

Minulla ja Jokkella oli kerran välitunnilla opehuoneessa keskustelu kesken. Oppilaat koputtivat ovelle;

”onko Jokke?”

”Ei ole. Juttelen Jannen kanssa ja juon kahvia.” Tämä vertautui Harri Holkeriin – niin hänkin oli sanonut. ”Minä juon nyt kahvia.”

Pojat poistuivat.

Jokke kiroili ja tuoksui vahvasti Tabacille.. Käveli selkäranka täysin suorana. Verryttelyasu oli aina Adidas ja autona Volvo. Jumalaton määrä opetustunteja. Volvo piti maksaa.

Niin.

Tiedättekö mitä.

Jokken kaltaisia ei enää ole. Sukupolvet törmäilevät ja aikalaishulluus tappaa persoonat.

Vanhemmilta on vanhemmuus hukassa. Tämä on kulunut virke – MUTTA NIIN SE ON!

Suojelemme ja annamme valtaa heille, joille se ei kuulu. Lapsi ja nuori kokee olonsa turvattomaksi, mikäli hänelle annetaan aikuisen valtaa. Se tuntuu hetken hyvältä. Mihin se lopulta johtaa? Nuori alkaa halveksia aikuisia. On biologiaa, että lapsi ja nuori odottaa vahvaa aikuista, joka sanoo; ”Ei – tuota sinä et tee!” Heidän kehossaan erittyy suuri määrä mielihyvähormoneja. Jos vastaus olisi ”anna lapseni mennä vaan.” Hormoneja erittyisi tuntuvasti vähemmän. Se on biologiaa.

Isä tai äiti muuttuu lupa-automaatiksi ja hedelmiä keräilemme yläasteikäisinä. Valta on annettu nuorelle, sille jolle se ei kuulu. Ei ole ihme, että ahdistaa. Järjettömintä tässä on se, että nämä keissit kääntyvät helposti koulun syyksi. Riittämätön tuki ja kiusaaminen synnyttävät omaehtoisuuden. Omaehtoisuus hankitaan rajattomassa maailmassa 1 – 8  vuotiaana.

 

Ei se ole sattumaa, että sinäkin muistat kouluajoilta ne opettajat, jotka pistivät sinut tarvittaessa selkä seinää vasten. Tämän yli sinä et kävele. Heidät sinä muistat arvostaen, ehkä jopa ajattelet, että sain minä ansaitsin.  

 

Mietin usein, mitä tapahtuisi, jos Jouko Jokinen palautettaisiin kouluumme huomenna.  

Ensinnäkin se Tabacin käyttö kiellettäisiin oitis. Menisin pääoville vastaan. Halaisimme ja sovittaisiin; illalla viskit. Huomenna vähemmän Tabacia.

Jokke ei voisi käyttää enää samoja kasvatuskeinoja kuin aikoinaan. Sopeutuisiko hän nykyjärjestelmään? Olisiko hän liian karismaattinen, liian vahva auktoriteetti? Jokke aiheutti joissakin kollegoissa myös pientä kateutta. Ymmärrän täysin, jos oppilaat toteavat oppitunnilla ”mä tottelen vain Jokkea.” Tämä aiheutti pahaa mieltä. Syystäkin.

Mikään asia maailmassa ei ole pelkästään hyvä tai paha. Paitsi Ukrainan sota.

Mutta se ajatusleikki. Jokke nappaisi saman tien koulumme rontit huomaansa. Heille löytyisi paikka.

Viikon katsottuaan tämän ajan koulun pitoa, Jokke nousisi perjantaina Volvoonsa ja huikkaisi minulle; ”Jään Janne eläkkeelle ja menen viinakaupan kautta. Tulehan illalla kuuntelemaan musiikkia,”

Ja minähän menisin.

Mun kissat

Vilho täyttää parin viikon päästä vuoden ja Väinö heinäkuussa 10 vuotta.

Vilhossa ja Väinössä ei ole mitään muuta samaa kuin alkukirjain. Ja rotu. Brittejä. Vaikka Vilho kategorisoidaan vielä pennuksi, on räikeät erot luonteessa ja käyttäytymisessä ilmeiset.

Väinö on vaatimaton tarkkailija. Introvertti. Vilho on itseään korostava kerskailija. Ekstrovertti.

Väinö ei vaadi juuri mitään, Vilho vaatii huomiota ja ruokaa. Koko ajan.

Vilho syö raakaruokaa, Väinö ei.

Väinö syö naksuja (helevetin kalliita), Vilho ei.

Väinö ei ole osannut juuri koskaan leikkiä. Väinö on isäntänsä kaltainen. Vilho leikkisi alituiseen.

Väinö on lihaskimppu, Vilho ajokoiratyyppinen, nopea ja ketterä.

Väinö ei vittuile, Vilho vittuilee.

Väinö ei ole koskaan häirinnyt yöuntani, Vilho tekee sitä joka yö.

Väinö odottaa hiljaa sänkyni vieressä, koska herään. Kun nousen ylös alkaa kehrääminen. Hän tietää saavansa ruokaa.

Vilho aloittaa ruokatanssin n. klo 4.30. Pudottelee pöydiltä tavaroita. Raapii korvani juuressa tapettia. Kävelee päälläni ja ulisee, ulisee kuin itkisi. Paskat se itke. Näyttelee. Jos laitan makuuhuoneen oven kiinni, jatkuu oven raapiminen. Se on kovassa aerobisessa kunnossa. Raapii vartin yhtä soittoa.  Menen antamaan raakaruokaa Vilholle ja purkkipöperöä Väinölle.

Mun rakkaat kisulit. En luopuisi teistä mistään hinnasta. Kohta on kesäaika. Herättely alkaa tuntia myöhemmin.

 

"Kestä tylsä elämän leikki nyt ja näet huomenna ihmeitä. Tylsyyden sietäminen johtaa terveistä asioita nauttimiseen."

Alakulon tullessa kylään uskon huomiseen. Kun vietän rauhallisen, terveen ja seesteisen illan, saatan huomenna herätä posi-ukkona. Melankoliset laulut jäävät tauolle.

Kestä Janne kevät, kohta on kesä.

Terapeuttini neuvo jatkuvasti mielessä.

 

Hyvää viikonloppua blogini lukijat!

ps: yksi oli todennut, ei noin itseään täynnä olevaa tyyppiä olekaan ;)

No oonhan mä ;)