Kun kaikki on ohi

 

Katkelma (päivä) kirjastani parin vuoden takaa.

”Taas se sanotaan mulle. Pahamaineisen koulun reksi. Alkaa välillä vituttamaan. Sama laulu vuodesta toiseen…mulle oli kerrottu että tää koulu on kauhee paikka, mut ei se ollut. Ai niinkö? No kerro se niille, jotka kylillä puhuu muuta. Luuletko etten ole tuota virttä kuullut veisattavan. Vaihtakaa nauhaa. Perkele.

Pahamaineinen koulu. Ei lastani sinne. Siellä kiusataan ja siellä pätevät viidakon lait. Eivät puutu epäkohtiin. Kääntävät päänsä, eivätkä ole huomaavinaan. Jokke oli aikoinaan hyvä ope, mut Jokke valitettavasti kuoli.

Kevätjuhla. Ysit tulevat halliin kauniina ja komeina. Koivut on haettu, kuten tapana on ollut jo viiskyt vuotta. Pahan koulun ysit. Joku ollut koulussa yhdeksän, joku kolme vuotta. Kaunis juhla. Sopivasti rosoinen, kuten on koulukin.

Ysit poistuvat ja se biisi soi. ”Turvallista matkaa.” Jotkut itkevät. Myös vanhemmista.

Juhlan jälkeen oveni takana hallintokäytävässä on itkevää, liikuttunutta ruuhkaa. ”Ei me haluta lähteä, voidaanks halata” Joo.

Peruskoulu on ohi. Pahassa koulussa. Itkevät oppilaat kertovat minulle kaiken oleellisen. Kylillä puhuvat. Hahhah. Antaa kylien puhua.

Yksi jakso elämässä on ohi. On luovuttava siitä luokasta, niistä opettajista, siitä yhteisöstä. Luopumiseen on totuttava. Opettaako peruskoulu luopumaan?

Elokuussa he saapuvat kuin matkalla etelään olevat muuttolinnut. Edellisen vuoden oppilaat. Rontitkin. ”Voidaanks tulla moikkaamaan.” Tulevat kysymään reksiltä luvan, koska näin on ohje. Noudattavat sitä. Spontaani ja aito nuoruuden ilo saa reksin hyvälle tuulelle. Miksi ne tulivat tervehtimään meitä? Pahaan kouluun?   

 

Ei elämä helppoa ole. Eikä reilua. Luopumisia ja loppumisia. Okei. Synkkää jälleen, mutta joskus näen kaiken synkkänä. Yksin on helpompi olla synkkä. Synkistellä kissalleen. Kun on ihmisten seurassa, eikä vaan jaksaisi, se kuluttaa. Ihmisähky. Energia kuluu pirusti normaalina olemiseen. Jonninjoutavaan jutusteluun. Lisäkysymyksiin. Väkinäisiin hymyihin. Tekopirteyteen. Olenko minä sosiaalinen ekstrovertti, joksi itseni aiemmin identifioin vai jotain aivan muuta?

 

Mennyt kesäloma ei ole ollut helppo. Se ei ollut välimeriloma. Se ei ollut mökkiloma. Se ei ollut terassiloma. Se ei ollut festariloma. Isän Alzheimer paheni. Isä on ollut välillä täysin vieras – vieras minulle, vieras äidille. Harhaisuus on lisääntynyt. Läheisimmät ihmiset muuttuivat hänelle vieraiksi. Oli salaliittoa ja juonittelua. Kidnappauksia. Surullisinta on, että hetkittäin iskä tajuaa, että hän sukeltaa ajoittain maailmaan, joka ei ole totta. Pahoittelee jälkeenpäin, jos on loukannut. Seurauksena häpeä ja halu sovittaa aiheutettu mielipaha. Tulee pienen lapsen itku. Vaikerrus ja itsesääli. Käpertyminen sohvan nurkkaan mahdollisimman pieneksi. Halu kadota kokonaan. Viikon sairaalajakso antoi äidille stressittömän hetken. Ei tosin huoli minnekään kadonnut. Eikä ikävä. Eikä rakkaus. Pääsimme äidin kanssa iltaisin uimaan. Ne olivat hienoja hetkiä. Rakastaminen kuitenkin muuttuu. Siitä tulee huolehtivaa ja huolta kantavaa rakkautta. Mies ja nainen kuvio vähitellen katoaa. Rakastaminen on vaikeampaa, koska se perkeleen herra Alzheimer tekee isästä toisen ihmisen. Ei se ole iskä, muistuttelen itselleni. Identiteetti, minäkuva, persoona, käyttäytyminen. Kaikki muuttuvat. Ihminen ei ole enää sama ihminen. Voiko vittumaisempaa sairautta olla? Aata sairastavia on paljon ja meitä Aan läheisiä on vielä enemmän.

 

Iskä oli tänään käymässä Kuningasvuoressa äidin kanssa, kun tulin töistä kotiin. Iskä oli vireessä. Pieniä lähimuistikatkoksia lukuun ottamatta järkevää argumentointia ja oivallisia havaintoja. Kysyin ”mitä mieltä sä iskä olet jos kirjoitan joskus blogiini siitä, miten sairautesi etenee?” Anna mennä vaan. Äiti oli samaa mieltä.

 

Lohduttoman ja lopullisen kanssa on opeteltava elämään. Minulle se on ollut itsestään selvää oikeastaan aina, mutta kyllä luopuminen sattuu. En ole turta, vaan tunnen vahvasti, vaikka tiedostan, että yksin täällä lopulta ollaan. Ympärillä olevat ihmiset, läheisetkin, katoavat. Järjestystä emme tiedä ja se on hyvä. Vantaalla haudattiin 33-vuotias mies ilman yhtäkään läheistä. Ei sen niin julmaa tarvitse olla, mutta niinkin se voi olla.

 

Iskä on todennut minulle viime aikoina useaan kertaan pysäyttävät sanat. Siis silloin, kun hän on taas saapunut keskuuteemme harhaisilta retkiltään leikkisänä ja karismaattisena itsenään. ”Sinäkin poikani vanhenet ja olisin iloinen, jos sinulla olisi kaveri. Ei ole yksin hyvä vanheta.” Olen asunut kohta kymmenen vuotta yksin. Aika on mennyt nopeasti. Tietenkin. Aika menee aina nopeasti, kun taaksepäin katsoo. Yksin olemisessa ja asumisessa on puolensa. Puolensa on kaikessa. Vaan onhan se niin, että mitä pidempään yksin elää, sen vaikeampaa on palata kimppa-asumiseen. Just nyt olen hämilläni ja surullinenkin. Taas jotain on tapahtumassa, vaikka kaiken piti olla hyvin.

 

Minulle tärkeät ihmiset katoavat. En voi tehdä mitään hidastaakseni vääjäämätöntä. Prosessi etenee kuin aika, ei sitä voi pysäyttää. Elämän virstanpylväät saavutetaan yksi kerrallaan. Ne vilisevät junan ikkunassa ja junan vauhti kiihtyy. Lapset vasta kastettiin ja sitten ne jo lähtivät. Muistisairaus diagnosoitiin kolme vuotta sitten ja nyt ollaan tässä. Aivosoluja kuolee kiihtyvään tahtiin. Voi jospa ne pahat mielen solut kuolisivat ensin. Niille hyville soisin jatkoaikaa.

 

Juhannuksen ja joulun välissä on koko ajan vähemmän päiviä. Ne seuraavat toisiaan liukuhihnalla ja niistä nauttiminen on niin ja näin. Huomaa ajattelevansa jouluaattoaamuna, että kohta tämä on ohi. Kosteissa juhlissa alkaa potea huomista krapulaa jo alkuillasta. Laskee drinkkejään ja pohtii, millaisen krapulan on jo ehtinyt hankkia.

 

Myös rakastetut ovat lähteneet jättäen perässään muistoja. Loppumisten jälkeen ei ole enää muuta tallella. Niitä voi halutessaan mielessään kelailla – tahtomattaan tai joskus ne tunkevat mieleen väkisin. Vaikken haluaisi. Kunpa voisi olla osittain muistisairas. Unohtaisi ne hetket elämästään, joita ei halua muistaa.

 

Lähteekö se rakastettuni jälleen? Palaanko 0-pisteeseen? Huudanko perään? Olenko taas töpeksinyt? Uskoin meihin ja se kaikki oli kaunista. Lämpö on kaikonnut ja kohtaan kylmyyden. Syksy on tulossa.

 

Huomaa Janne kaunis, mutta hyväksy vääjäämätön. Ole enemmän ajatustesi kanssa. Anna mielen tehdä työtään. Ehkä se on jo niin hyvässä kunnossa, että se pystyy siihen. Älä tee niin kuin aiemmin tehnyt olet. Älä juokse. Älä sieppaa puhelinta lähettääksesi taas harkitsemattoman viestin. Anna somen olla. Hengitä ja anna ajan kulua.

 

Saat sen mistä luovut. Hellsten on viisas mies. Sain joskus valheellisen rauhan synteettisestä kemiasta. Kun katkaisin pillerikierteen, löytyi ajoittainen rauha, jota olin etsinyt. Kaljalla saan ehkä hurman nyt (tosin en saa), mutta kaljoittelun synnyttävä ahdistusmöykky hengitysteissä on paikallaan yhä pidempään ja pidempään mitä vanhemmaksi tulen.

 

Tämä blogitekstini lähti yhdestä ajatuksesta. Luopumisen tuskasta tai tuskattomuudesta. Joskus luopuminen on helpotus. Yleensä ei. Iskä on hyvä tyyppi. Herra Alzheimer on syvältä

.

Olen kiitollinen sinulle – sä kyllä tiedät.

 

Tsempit kaikille teille loman jälkeiseen elämään ja hei eläkeläiset – nauttikaa vapaudestanne ja käyttäytykää fiksusti kauppajononoissa!